En ole luontoihminen

Kuulun niihin, jotka viettivät lapsuutensa vastentahtoisesti ravaten ties ja missä luonnonsuojelu alueilla. Pelkäsin käärmeitä, ötököitä ja ihan kaikkea muutakin, tömistelin siis lujaa. Kun traumoista on kulunut reilusti yli 10 vuotta, olen huomannut olevani jo valmis palaamaan luontoon, ainakin kerran kuussa. 

Sunnuntain voisin pyhittää läheiselle näppärän pituiselle luontopolulle vaikka aina. Napsin puhelimella todistusmateriaalia juurikin sunnuntaina, nauttien oudosta huminasta ja rauhasta, oikeastihan valtatiet vetävät oikeasti ihan silmittömän läheltä tätäkin kaunista paikkaa. 

Kukkasia! Selvä kesän merkki.

Kyllä minä mieluummin kävelen täällä ajoittain kuin betoniviidakossa. 

 

Koko polun ajan solisee vesi menemään, voisko olla rauhoittavampaa? Joki ja pienet purot kaartavat reitin alta ja vierellä jatkuvasti.

(Luontopolulle johtaa hurmaavat hiekkatiet ja ihanat kapeat sillat. ps, bongaa mummo!)

Vaikka olen henkeen ja vereen kaupunkilaisihminen, kyllä sitä joskus kaipaa tälläistä. Voi ainakin virnuilla rauhassa typerälle onnelle auringonpaisteessa ilman että tulee paljoa vastaantulijoita. Vielä ei ole edes juuri ötököitä, kelpaa lenkkeillä siis vaikkei luontoihminen olisikaan. 

Uuteen viikkoon suositankin siis pitkiä kävelyitä auringossa, poluille poikkeamista sekä kesävaatteiden fiilistelyä.

– Eve