Vasta alussa
Tunnen olevani ihan vasta alussa. Nyt, 26-vuotiaana, tunnen olevani elämän alussa, vaikka lähipiirissä jo tehdään uusia elämänalkuja. Olen pohtinut paljon aikuisuutta, ikääni, tavoitteita, vaatimuksia, oletuksia. Joskus luulin että 27-vuotta on aikuisen ikä. Haluaisin ottaa sanani takaisin!
Olen 26-vuotias ja en tiedä oikein mitä olen nämä vuodet puuhannut, en ole ehtinyt juuri mitään. Vastahan tänne on saavuttu! Pitäisikö kuitenkin olla jo pitkäaikainen kumppani kainalossa, mietinnässä vakavastiotettava asuinpaikka ja ehkä muksut? New Girlissä sanottiin että kolmekymppisenä hedelmällisyysluku laskee puoleen. Tarvitseeko sitä miettiä, jos ei ole edes ihan varma haluaako lapsia?
Miten voin tuntea olevani ihan vasta alussa, vaikka niin moni muu, ja ah, yhteiskunta, olettavat minun eläneen jo ”villin nuoruuden” ja saapuvan nyt satamaan, jossa aletaan elämään aikuisikää. Vakiintumaan. Mistä nämä ajatukset ovat saapuneet päähäni? Miten joku on ehtinyt omaan ikääni mennessä ostaa asunnon ja löytää rakkaan ja tienata rahaa? Asun ihanassa kimppakämpässä, opiskelen YHÄ ja en tunnu saavan palkkatyötä vaikka haen sellaisella tarmolla että oksat pois. Pitkä parisuhteeni päättyi jo muutama vuosi sitten. Lyhyempi vasta äsken.
Jospa vaan sanon että mulla ei ole mitään tietoa, miten jotkut ovat osanneet pelata elämänsä kortit niin, että ovat saaneet sen mitä haluavat. Miten ne tiesivät mitä ne haluavat? Kuinka he päättivät olla tyytyväisiä? Miten niiden suhteet toimii? Minähän tunnen olevani vasta ihan alussa.
Tänä maaliskuun ensimmäisenä aamuna patteri kohisee, minulla ei vieläkään ole kameraa, tukka on likainen ja en tiedä ollakko iloinen vai ei. Kai sitä kannattaa, olla mieluummin iloinen. Ehdinhän minä. Jotkut kukoistavat myöhemmin.