Hetkinen

Laiskottaa ja ihan hitusen harmittaa. Olen töissä yömyöhään. Ulkopaikkakuntalainen kaverini on kaupungissa mutta mitä ilmeisimmin kiireinen koska ei ehdota tapaamista. Minäkään en ehdota koska tiedän etten ehdi töistä minnekään järkevään aikaan. Jatkan töitä huomennakin, aamutuimaan. Kuitenkin ajatus siitä että hän on täällä jossain on kuitenkin lämmittävä. Haluaisin kuitenkin kovasti että kun astun työpaikan ovesta kadulle, hän olisi siinä ja voisimme mennä kaljalle. Kilistelisimme pullokaljojamme takit auki ja nojautuisimme raukeana tuoleihimme.

Väsyneenä on niin voimattomia ajatuksia. Kun ajattelen ajattelemistani ja että mitä tässä nyt pitäisi tehdä, saan kännettyä tämän pienuuden voitoksi ajatellessani Kristina Carlsonin William N. Päiväkirjaa. Siinä on hienoa suppeutta. Jäkälätutkija ja kuivunut kukkakimppu. En osaa kertoa siitä enempää, mutta se on rauhoittava teos vaikkakin tuskainen. 

Hus levottomuus, miksi pitäisi tapahtua jotain suurta juuri nyt kun sille ei ole mitään edellytyksiä. Tosin olisi suurta, jos joku lähettäisi vaikka jonkun viestin. Tuokiokuvan. Onneksi välillä joku tekee niin, mutta kun toivoo kovasti niin mitään ei tapahdu.

Kuten sanottu, olen lopettanut odottamasta. Niin eteen sattuu enemmän yllätyksiä, spontaaniutta ja iloa. On suurempi vapaus tehdä itse ne hetket. Mutta se on vaikeaa, olla odottamatta. Pitkään uskoin että jotain voisi tapahtua pelkällä ajatuksen voimalla.

Eilinen elokuva oli hyvä! Annoin kyynelten valua vaikken voinut ajatella huonoa ripsiväriäni. Se pitäisi lanseerata itkijöille jos haluaisi volyymiräpsyripsien sijaan tuoda valuvaa/sotkevaa dramatiikkaa nyyhkiessään.