kun läheinen sairastuu

Aina silloin tällöin tulee maristua mitä ihmeellisimmistä asioista; katkenneista kynsistä, liikakiloista, milloin mistäkin… Tottahan on, että kaikki on suhteellista. Kaikilla on omat huolenaiheet eikä niitä voi laittaa järjestykseen. Se mikä tuntuu pahalta, tuntuu pahalta eikä siihen tunteeseen kellään muulla pitäisi olla sanottavaa.

Vaikka muiden murheita ei voi laittaa järjestykseen, omat voi. Näin kävi itselleni kun läheiseni sairastui. Yhtäkkiä ne ”suuret” murheet tuntuivatkin pieniltä ja typeriltä…asiat saivat ihan uusia näkökulmia.

Kun ensimmäisen kerran kuulin Hänen sairastuneen, tuntui kun matto olisi vetäisty jalkojen alta. Olipas kliseinen vertaus, mutta siltä se tuntui, en osaa tunnetta muutenkaan kuvailla. Pelko, huoli, viha ja paniikki olivat ne päällimmäiset tunteet mitä aluksi tunsin. Piti elää päivä kerrallaan ja oppia nauttimaan siitä mitä on.

Sitä kun vierestä seuraa sairastuneen elämää, tuntee itsensä aika mitättömäksi. Haluaisi auttaa ja olla tukena, mutta miten. Mitä sanoa ihmiselle jonka omasta tuskasta ei voi tietää mitään? Parasta on kai vaan olla läsnä. Toisinaan sekin on vaikeaa, on vaikeaa seistä toisen rinnalla vahvana, vaikka olo on kuin onkimadolla…

Nyt tilanne on onneksi tasaantunut ja ennuste on jo positiivinen. Kuten aiemmin jo sanoinkin…nyt mennään päivä kerrallaan ja nautitaan yhteisistä hetkistä, elämästä sellaisena kuin se on.  Uskon siihen, että monessa ikävässäkin asiassa on pilkahdus myös jotain hyvää. Itse olen tämän kokemuksen myötä oppinut arvostamaan elämää, läheisiä, terveyttä ja itseäni aivan uudella tavalla. Olisi pitänyt oppia kyllä ilman tällaista ikävää tapahtumaa, mutta aina ei asiat mene elämässä niin kuin olisi parasta…

Olipas rankka aihe, seuraavaksi ehkä enemmän niistä elämän iloista 🙂