Lauantain huumaa

Koko kesänä emme ole reissanneet missään. Nytpä siis keksin, että lähtisimme Turkuun, Suomen ensimmäiseen pääkaupunkiin pikalomalle eli lomaselle. Perjantai-iltan hurjan perjantairallin keskellä ajelimme Turkuun, ystäväni luokse illaksi. Söimme hyvin, joimme viiniä ja aamulla kävimme kävelemässä Aurajoen rannassa, söimme ihanaa tamperelaista jäätelöä, jota on valmistettu 1930-luvulta asti kera kahvikupposen. hansakorttelissa oli hulinat ja olipa kiva olla ihmisten keskellä hetken aikaa. Sittenpä ajelimme auringopaisteisessa kelissä kotiin stadiin. Noinkin pieni vaihtelu oli todella mukavaa. No pienenä ekstrana mieheni innostui hyväilemään mua ajaessa. Ei todellakaan liikenneturvallista mutta olihan se aika kivaa. Maisemanvaihto antaa hyvät kiksit laukeamiselle. Siihen se sitten jääkin. Eipä ole voitu yli vuoteen olla yhdynnässä. Kirjoitan asiasta suoraan sillä asia on oikeastaan aika kamalaa meille. Toki olen onnellinen, että puolisoni on jaksanut kuunnella kipujen valitusta, voihkintaa kun olen ollut kovissa tuskissa ja seisoa rinnallani. Niinpä sitten kotona meninkin koneen äärelle ja aloin etsiä tietoa minulle tehdystä leikkaustavasta. Olen siis synnyttänyt naisihminen ja suuret vauvat on tietty vaatineet veronsa. Päätimme sitten gynegologini kanssa, että menisin pieneen kohotusleikkaukseen, että synnytyksestä tulleet laskeutumat voitaisiin korjata. Niinpä sitten kunnalliseen jonoon. Vajaan vuoden päästä muutaman lääkärintutkimuksen ja kokeiden jälkeen olin leikkauslistalla toukokuussa 2014. Oma lääkärini piti puhua minulle leikkuaksesta vielä tavatessamme viikkoa ennen h-hetkeä. Hän oliskin lomalla. Sijaisena oli joku tuntematon lääkäri, joka rutiininomaiesti jutteli minulle ja niin sitten jäin odottamaan leikkausta. Valmistuin asiaan henkisesti ja olin leikkausaamuna ajoissa gynegologisessa sairaalassa valmiina toimenpiteeseen. Leikkaus sujui nopeasti ja aika pirteänä aloin toipua koettelemuksesta. Pääsin kotiin jo kolmantena päivänä leikkauksesta. Hoitaja hoputti minua liikkumaan sairaalassa mutta olin kovin kipeä leikkauksen jälkeen enkä halunnut juurikaan kävellä ympäriinsä. Kolmantena päivänäö olin todella kipeä, enkä liikkunut ja silloin hoitaja hoputti minua liikuskelemaan ja sanoi,että on ihan normaalia, että on kipeänä vielä leikkauksen jälkeen.

Ystäväni tuli hakemaan minua autolla sairaalasta. Oli aivan vihreä kasvoiltani hänen mielestään ja sanoi, ettet ole kyllä kotiinlähtökunnossa. No haimme minulle määrättyjä kipulääkkeitä apteekista matkalla ja olihan se kiva päästä kotiin perheen luo. Kun olin makuullani enkä liikkunut niin kipu oli siedettävä. Minut leikattiin tiistaina, pääsin kotiin perjantaina, lepäsin viikonlopun, alkuviikon, mutta jo pari kertaa viikolla kävin sairaalassa ja  lauantaina tulin takaisin vastaanotolle hurjiksi nousseiden kipujen vuoksi. Kipulääkettä lisää ja arveltiin, että kyllä se siitä. Sunnuntaina jouduin palaamaan sairaalaan koska normaalit kipulääkkeet ei enää tehonneet. Sain kipupiikkejä ja kun en liikkunut, kivut olivat siedettäviä kipulääkkeiden avulla. Näin meni viikonloppu toisessa sairaalassa. Heti maanantaina palasin minut leikanneen lääkärin luo ja sitten alettiin tutkia, miksi olin niin kipeä. Kun yritettiin tehdä magneettikuvausta niin kivut olivat todella hirveitä, olin kuolla kipuun ja huusin apua ja kipupiikkejä. Kotona ei voinut olla vaikka mieheni yritti yöt hieroa selkääni jotta repivä kipu hellittäisi. Lääkkeet ei enää auttaneet.Sittenpä todettiinkin kuvista, että jokin kuristaa virtsaputkeni liian kapeaksi ja siitä kovat tuskat tulevat. Lääkäri totesi, että leikkaamme kesäkuun alussa minut uudelleen, vain kaksi viikkoa edellisestä tähystysleikkauksesta. Hän sanoi, että tämä leikkaus tulee olemaan avoleikkaus. En sitten tajunnut mitään kun olin jo niin lääkkeissä, kivuissa, tuskissa. Palasin kuitenkin sairaalasta 3 päiväksi kotiin odottamaan isoa korjausleikkausta(leikkaus nro2). jatkan toisena päivänä.