Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Taivaslaulu.JPG

 

Taivaslaulu kertoo nuoren lestadiolaisparin, Viljan ja Aleksin, tarinan. Heti kun käsi löytää käden, Vilja ja Aleksi näkevät mielessään viiden litran riisipuurokattilan ja pirtinpöydän alta vilkkuvat seitsemänkymmentä varvasta.

9 vuotta ja 4 lasta myöhemmin, Vilja katselee, kun Otso-poika tanssii valkoiset kiharat hulmuten, ja yrittää muistaa, mikä oli se hetki, kun hänen kehostaan hävisi rytmi. Seuroissa naiset katsovat ensiksi vatsaan ja sitten silmiin. Saarnassa nainen kuvataan lintuemona, joka ei pääse pesän uumenista. Sitten tulee päivä, jolloin Aleksi ja Vilja istuvat käsi kädessä äitiyspolilla, ja kaikki muuttuu lopullisesti.

Pauliina Rauhalan esikoisteos on rakkausromaani, jonka tarina ja kuvat poikkevat nykykirjallisuuden valtavirrasta. Taivaslaululla on vahva eettinen sanoma. Se on viimeiseen asti elämän puolella.

 

Suomalainen kaunokirja lestadiolaisuudesta? Kiinnostavaa.

Näin ajattelin, kun ystävä jo puolitoista vuotta sitten suositteli lomamatkalla lukemaansa Taivaslaulua (Gummerus 2014). Vaikuttava kuulemma. Nyt syksyllä kirja osui kirjastossa vastaan sattumalta ja taisin aloittaa lukemisen jo saman iltana.

Ah, niin kaunista ja sitten kuitenkin välillä niin surullisen tunteellista luettavaa. Ja kyllä, ystävä oli oikeassa, hyvä tämä oli ja ehdottomasti lukemisen arvoinen.

Kuten sanottu, tarina sijoittuu lestadiolaiseen maailmaan. Tai periaatteesa sinne, mutta välillä häilyvästi jonnekin ”meidän” ja ”muiden” väliin. Uskonto ja sen mukanaan tuoma maailma on siis se tämän kirja näennäinen juju, mutta lukiessa huomaa, että perimmiltään kyse ei ehkä olekaan niin tiukasti siitä. Aika monenlaisessa elämässä voi päätyä miettimään sitä, kuinka tasapainoilla oman polun kulkemisen ja ympäröivän yhteisön tai yhteiskunnan vaatimusten välillä, missä menee raja muiden laittamisessa itsensä ja oman hyvinvointinsa edelle, tai mikä on rakkauden voima ja minne kaikkialle se ulottuu. En voi kieltää, etteikö olisi kiinnostavaa päästä kurkistamaan itselle hyvinkin vieraaseen kulttuuriin ja elämäntyyliin, mutta lopulta se ei ole Taivaslaulun kantava voima. Ennen kaikkea kirja on kasvutarina, kertomus itseensä ja omiin rajoihinsa tutustumisesta.

Kuitenkin, jotta lukemisesta tulee lukukokemus, tarvitaan kaunista ja sujuvaa kieltä. Eikä hätää, sitä tästä kirjasta löytyy. Tosin ensimmäisten lukujen aikana mietin, onko teksti omaan makuun jo vähän liiankin runollista. Runollisten osuuksien rinnalla on kuitenkin myös arkisempaa kieltä, mikä tekee kokonaisuudesta aika kivan. Yllättävänkin rikastuttavan lisän tuon juuri sopivissa määrin mukana kulkeva murteellinen puhekieli. 

Kaiken kaikkiaan Taivaslaulu on ihana yhdistelmä kevyttä ja kaunista kieltä, nuoruuden rakkaustarinaa sekä vaikeita elämäntilanteita ja -valintoja. Tunnelma ei raskaimpienkaan tapahtumien aikana lipsu ahdistavan puolelle ja koko ajan mukana on myös paljon iloa ja onnea. Päävire on ehdottomasti positiivinen ja ihana toiveikkuus tulevaisuudesta ja elämästä yleensä säilyy alusta loppuun.

Ajatukset tiivistettynä:

  • Visuaalisuus: kannet tyylikkäät (vaikka kansikuvan pilvien ei varmaan ollut tarkoitus tuoda mieleen ydinpommipilveä..) ja tekstin koko sekä asettelu onnistuneet
  • Pituus: sivumäärällisesti (281) ja tarinallisesti oikein nappi
  • Kieli: kaunista, soljuvaa, tyyliltään kappaleittain vaihtelevaa, nopealukuista
  • Tarina: kiinnostava, tunteita ja ajatuksia herättävä, sopivasti aidon tuntuinen 
  • Yleisfiilis: vaikuttava

Kirja inspiroi…

…tavoittelemaan kirjan kaunista tunnelmaa kotiin ostetulla hempeän värisellä leikkokukkakimpulla.

Kulttuuri Kirjat

Kate Atkinson: Elämä Elämältä

ElämäElämältä_291017.JPG

 

Englannissa vuonna 1910 Sylvie Todd synnyttää kolmatta lastaan. Lääkäri ei pääse paikalle lumimyrskyn vuoksi, ja tyttölapsi syntyy kuolleena.

Englannissa vuonna 1910 Sylvie Todd synnyttää kolmatta lastaan. Lääkäri ehtii paikalle juuri ennen lumimyrskyä, ja syntyy tyttö, Ursula. Tarina alkaa.

Ursulan tarina on kiehtovan ja kauhean 1900-luvun tarina. Vuosituhannen alussa Toddin perhe elää onnellista porvarillista elämää tietämättömänä tulevista mullistuksista. ”Entä jos?” kuuluu kysymys. Entä jos viisivuotias Ursula ei olisikaan hukkunut? Entä jos Hitlerin salamurha olisi onnistunut?

Kate Atkinson on kirjoittanut täyteläisen romaanin, joka alkaa vain alkaakseen uudelleen erilaisena versiona. Herkulliset yksityiskohdat ja niiden variaatiot täydentävät taidokasta kokonaisuutta. Lukija voi vain ihmetellä kuinka syvästi voi eläytyä tarinaan, joka ei etene tavanomaisen romaanin tapaan. Kysymys fiktion voimasta ja mahdollisuuksista kasvaakin kysymykseksi ihmiselämän mahdollisuuksista. Miten jokapäiväiset valintamme vaikuttavat elämämme kulkuun? Miten ne vaikuttavat muihin? Elämä elämältä on romaani, jossa pienet sattumukset voivat syöstä raiteiltaan niin pienen ihmisen kuin kokonaisen maanosan.

 

Lähes kuusisataa sivua ja pokkarin pienehkö fonttikoko. Vähän epäilin jaksanko sittenkään edes aloittaa Kate Atkinsonin Elämä elämältä -romaania (Schildts & Söderströms 2014). Loppukesän lomamatkalla kirja jäi vielä lukematta, mutta tarinan kiinnostavanoloinen etenemispolku ja ystävän suositukset saivat lopulta onneksi tarttumaan teokseen.

Ja kyllähän minä tästä pidin. Kirja poikkeaa teemaltaan ja tyyliltään niistä kirjoista, joihin useimmiten tartun, mutta erikoisen kerroksellisuutensa ja vangitsevan tarinankerrontansa asiosta lukukokemus jäi ehdottomasti plussan puolelle.

Kuten alun takakansitekstistä paljastuu, kirjan juju on uudestaan ja uudestaan alkava tarina. Tai aina ei mennä ihan alkuun asti, vaan peruutetaan sopivaan kohtaan ja kootaan palaset uudella tavalla kerran, kaksi tai useampiakin kertoja. Kyseessä ei silti ole ysärileffasta tuttu murmelinpäivä, sillä tarinan henkilöt eivät varsinaisesti ymmärrä elävänsä loppumattomassa limbossa, josta yrittäisivät tietoisesti päästä ulos.

Vaihtoehtoisia elämänkulkuja kuvaavan tarinan pointtina on näyttää miten erilaisilla pienilläkin päätöksillä ja valinnoilla, jopa sanomisilla, voi olla vaikutuksensa tulevaisuuteen, omaan tai muiden. Tästä ajatuksesta voisi juontaa montakin syvällistä ajatusta tai raflaavaa elämännuoraa, mutta jääköön nyt väliin, koska kliseet. Oikeastaan Elämä elämältä on tärkeämpi viihdearvossaan kuin merkityksellisen keskustelun herättäjänä.

Ennen lukemista sisällysluettelon silmäily sai epäilemään, että kirjan tapahtumissa mukana pysyminen voisi olla haastavaa. Välillä kun näytettiin hyppivän reilusti tulevaisuuteen ja sitten taas taakse. Luvut on kuitenkin nimetty aina tapahtuma-ajan kuukaudella ja vuodella, joten aikahyppely on yllättävän sujuvaa, eikä lukeminen vaadi ylimääräistä muistityöskentelyä.

Kirja kieli on sekin sujuvaa ja suomennos on tehty hyvin. Kuten käännösromaaneiden kanssa usein, tästäkin muistan kuitenkin jälkikäteen ennemmin tarinan ja sen herättämät tunteet, kuin kielen. Koska kokonaisuus toimii ja tapahtumien kulku on kiinnostavan erilainen, en voi kuin suositella tsekkaamaan!

Ajatukset tiivistettynä:

  • Visuaalisuus: pokkarikansi melko mitäänsanomaton, pienehkö tekstikoko epäilytti
  • Pituus: 595 sivua tuntui aluksi paljolta, mutta lukeminen eteni nopeasti
  • Kieli: sujuvaa ja toimivaa käännöstekstiksi, muttei herättänyt syvempiä tunteita
  • Tarina: viihdyttävä, kepeästä jopa ahdistavaan vaihteleva tunnelma, helpohkosti seurattava, kiinnostava ja erikoinen rakenne
  • Yleisfiilis: vangitseva

Kirja inspiroi…

…kuuntelemaan Craig Armstrongin Waltz-kappaletta, joka on tunnelmaltaan kuin kirjan puolivälissä alkava toisen maailman sodan aika Hitlerin Saksassa ja Lontoon pommituksissa: ahdistava, vainoava ja tumma, toisaalta kaunis, herkkä ja toiveikas.

Kulttuuri Kirjat