Taivaslaulu kertoo nuoren lestadiolaisparin, Viljan ja Aleksin, tarinan. Heti kun käsi löytää käden, Vilja ja Aleksi näkevät mielessään viiden litran riisipuurokattilan ja pirtinpöydän alta vilkkuvat seitsemänkymmentä varvasta.

9 vuotta ja 4 lasta myöhemmin, Vilja katselee, kun Otso-poika tanssii valkoiset kiharat hulmuten, ja yrittää muistaa, mikä oli se hetki, kun hänen kehostaan hävisi rytmi. Seuroissa naiset katsovat ensiksi vatsaan ja sitten silmiin. Saarnassa nainen kuvataan lintuemona, joka ei pääse pesän uumenista. Sitten tulee päivä, jolloin Aleksi ja Vilja istuvat käsi kädessä äitiyspolilla, ja kaikki muuttuu lopullisesti.

Pauliina Rauhalan esikoisteos on rakkausromaani, jonka tarina ja kuvat poikkevat nykykirjallisuuden valtavirrasta. Taivaslaululla on vahva eettinen sanoma. Se on viimeiseen asti elämän puolella.

Suomalainen kaunokirja lestadiolaisuudesta? Kiinnostavaa.

Näin ajattelin, kun ystävä jo puolitoista vuotta sitten suositteli lomamatkalla lukemaansa Taivaslaulua (Gummerus 2014). Vaikuttava kuulemma. Nyt syksyllä kirja osui kirjastossa vastaan sattumalta ja taisin aloittaa lukemisen jo saman iltana.

Ah, niin kaunista ja sitten kuitenkin välillä niin surullisen tunteellista luettavaa. Ja kyllä, ystävä oli oikeassa, hyvä tämä oli ja ehdottomasti lukemisen arvoinen.

Kuten sanottu, tarina sijoittuu lestadiolaiseen maailmaan. Tai periaatteesa sinne, mutta välillä häilyvästi jonnekin ”meidän” ja ”muiden” väliin. Uskonto ja sen mukanaan tuoma maailma on siis se tämän kirja näennäinen juju, mutta lukiessa huomaa, että perimmiltään kyse ei ehkä olekaan niin tiukasti siitä. Aika monenlaisessa elämässä voi päätyä miettimään sitä, kuinka tasapainoilla oman polun kulkemisen ja ympäröivän yhteisön tai yhteiskunnan vaatimusten välillä, missä menee raja muiden laittamisessa itsensä ja oman hyvinvointinsa edelle, tai mikä on rakkauden voima ja minne kaikkialle se ulottuu. En voi kieltää, etteikö olisi kiinnostavaa päästä kurkistamaan itselle hyvinkin vieraaseen kulttuuriin ja elämäntyyliin, mutta lopulta se ei ole Taivaslaulun kantava voima. Ennen kaikkea kirja on kasvutarina, kertomus itseensä ja omiin rajoihinsa tutustumisesta.

Kuitenkin, jotta lukemisesta tulee lukukokemus, tarvitaan kaunista ja sujuvaa kieltä. Eikä hätää, sitä tästä kirjasta löytyy. Tosin ensimmäisten lukujen aikana mietin, onko teksti omaan makuun jo vähän liiankin runollista. Runollisten osuuksien rinnalla on kuitenkin myös arkisempaa kieltä, mikä tekee kokonaisuudesta aika kivan. Yllättävänkin rikastuttavan lisän tuon juuri sopivissa määrin mukana kulkeva murteellinen puhekieli. 

Kaiken kaikkiaan Taivaslaulu on ihana yhdistelmä kevyttä ja kaunista kieltä, nuoruuden rakkaustarinaa sekä vaikeita elämäntilanteita ja -valintoja. Tunnelma ei raskaimpienkaan tapahtumien aikana lipsu ahdistavan puolelle ja koko ajan mukana on myös paljon iloa ja onnea. Päävire on ehdottomasti positiivinen ja ihana toiveikkuus tulevaisuudesta ja elämästä yleensä säilyy alusta loppuun.

Ajatukset tiivistettynä:

• Visuaalisuus: kannet tyylikkäät (vaikka kansikuvan pilvien ei varmaan ollut tarkoitus tuoda mieleen ydinpommipilveä..) ja tekstin koko sekä asettelu onnistuneet
• Pituus: sivumäärällisesti (281) ja tarinallisesti oikein nappi
• Kieli: kaunista, soljuvaa, tyyliltään kappaleittain vaihtelevaa, nopealukuista
• Tarina: kiinnostava, tunteita ja ajatuksia herättävä, sopivasti aidon tuntuinen 
• Yleisfiilis: vaikuttava

Kirja inspiroi…

…tavoittelemaan kirjan kaunista tunnelmaa kotiin ostetulla hempeän värisellä leikkokukkakimpulla.