” Kun olin pieni, rakastin vain vanhempiani, läheisiä sukulaisiani ja ystäviäni. Ystäviä ei hyvästelty ilman lausetta ”olet rakas, nähdään pian!” Nyt kuitenkin mietin kaikkea rakkaudesta. Mitä se oikeastaan on?
Rakkaus on tunne. Se voi olla vaikeaa ja monimutkaista, mutta myös haurasta. Pahinta on kuitenkin yksipuolinen rakkaus, sitä jos mitä olen kokenut elämäni aikana aivan riittämiin. Olen antanut itseni rakastua aivan täydelliseen idioottiin. Sieluthan ne rakastuu, eikä ruumiit. En tiedä olenko unohtanut sen vai eikö tunteilla ole enää nimeä? No mitä vähemmän niistä mä muistan sen täydellisempiä ne hetket on mun mielessä.
Olen monta kertaa kuullut toisen suusta sanat ”rakastan sinua”. Mutta onko se sittenkään totta? Tuokin lause on menettänyt arvonsa minun mielessäni. Se on kuin kaksi tyhjää sanaa, jotka menevät vain toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Joskus mietin, osaavatko ihmiset edes enää rakastaa? Maailma on niin täynnä julmuutta. On uusia termejä ihmisille jotka eivät rakasta. Mitä sitten jos en osaa rakastaa? No sitä, että älä sitten edes jumalauta yritä! Älä sano minulle asioita mitkä eivät pidä paikkaansa. En halua kuulla mitään lepertelyjä, joita sanot vain että annan tällekkin suhteelle kokemuksen arvon. Ei, yksipuolisesta suhteesta tulee vain pelkkä erehdys. Se on vain yhtä petoksen juhlaa. Se on kuin Lobotomia, siitä tulee vain todella apaatiseksi ja mielialakäyrä on vain suora viiva. En osaa itkeä kun tämä kipu toistaa itseään, en erota kipua enää aistien juhlasta.
Maanantai mustaa ja rakastun perjantaina. Odotan sitä perjantaita. Haluan, että perjantai tuo mulle uuden tavan ajatella ja olisin jo toipunut erosta. Oppisin oikeesti rakkauden arvon. Uskaltaisin taas uskoa muita, jotka pitävät minua rakkaana. Voihan se olla tottakin, minulla on ympärillä niin paljon ihania ihmisiä ja niin paljon rakkautta että siitä onnesta annan itselleni luvan itkeä. Itken siitä että tunnen ihanan tytön, joka on ollut paras kaverini jo kohta viisi vuotta. Ne kaikki vuodet hän on minua rakastanut ja tukenut. Hän on minulle kun vesieste kaikelle tyhmälle, saa mut lopettaan ja jättää kaiken sekoilun kesken.
Jos palauttaisin uskoni ihmisiin, jaksaisin vielä tämän välikuoleman jälkeen seuraavan elämyksen, sen seuraavan merkityksettömän selätyksen . En mieti elämää, enkä kuolemaa vaan olemassa täällä ollaan. Minulla tulee olemaan aina joku muisto siitä mitä etsin, se kaunein sydän jonka löydän kun taas itseäni petän rakastumalla.
Kaiken tämän kauneuden keskellä on kuitenkin muistettava, että elämme vain kerran ja että hyvät tytöt menevät taivaaseen mutta pahat muijat pitävät hauskaa. Lupasin eräälle viisaalle ihmiselle että olen kaikkien idioottien yläpuolella eikä kukaan idiootti tule minulle nostamaan päätäni. Jos hän pystyy kaiken sen kauheuden, kuten kotinsa menetyksen ja lasten huostaanoton jälkeen vielä rakastamaan päiviä jotka saa elää ja olla ylpeä lastensa saavutuksista aikuisiällä, niin pystyn minäkin iloitsemaan elämästä. Haluan iloita ja rakastaa elämääni jokaisena päivänä koska jokainen paha päivä tuo mukanaan niitä hyviäkin päiviä. Jokaisen eron jälkeen voi vaan nauraa ja jatkaa eteenpäin. Kunhan muistaa vaan sen ettei kiinny nuorena vaan yhteen ihmiseen ja jää sitä märehtimään, niin ei vanhana jää kaivelemaan ne ihmiset joihin ei ole edes tutustunut”
-Tässä kirjoitelmani yhdeksänneltä luokalta jonka aiheena on rakkaus. Olin kokenut monia huonoja valintoja ja monia huonoja suhteita ja sain vääristyneen kuvan siitä mitä rakkaus on. Ja jos jollekkin on tuttu Pyhimyksen Celeste -biisi, saatatkin jo arvata mitä sitä onkaan tätä kirjotellessa kuunneltu.
Nyt tilanne on toinen. 7.2 tuli kuluneeksi tasan puoli vuotta siitä, kun aloin virallisesti seurustelemaan nykyisen poikaystäväni kanssa. Välillä on toki päiviä, jolloin Eero tuntuu enemmän sielunviholliselta mutta kyllä mä sitä rakastan joka päivä vaan enemmän ja sanat ”Rakastan sinua” ovat taas arvokkaita ja niitä kuulen päivittäin. Oon mä vaan niin onnellinen mun miehestä <3
-Ida
