Otsikon mukaisen viestin sain lauantaina kaveripojalta.

Kuten viimeksi kirjoittelin, viikonlopuksi sopimamme tapaaminen peruuntui hänen toimestaan. Lauantaina en enää kestänyt meidän välillemme syntynyttä peliä, vaan otin asian puheeksi ja pyysin, että puhuu suunsa puhtaaksi. Ja sieltähän se ”ehkä on parempi, että ollaan vaan kavereita” -kommentti sitten tuli ja minä romahdin vessanlattialle itkemään. Minä, joka vielä muutama viikko sitten en edes tuntenut tätä ihmistä kohtaan mitään muuta kuin kaveruutta. Enkä tiedä tunnenko (tai tunsinko) vieläkään. Olen kuitenkin niin pettynyt siihen, että kun hän vihdoin sai tahtonsa läpi, ei enää ollutkaan kivaa. Hohto minusta ja meistä yhdessä katosi, kun lämpenin hänelle ja saalistaminen loppui. Olen vihainen siitä, että hän sai minut päästämään itsensä lähelleni, sai minun luottamukseni ja petti sen samantien. Hän tiesi lähtökohtani, hän tiesi, miten minua on satutettu ja silti teki sen saman minulle uudestaan? Löi lyötyä ja tiputti jo valmiiksi surkeaa itseluottamustani vielä vähän alaspäin… Hänen kommenttinsa mukaan hän vain ”ahdistui” lähtöni jälkeen ja tajusi, että haluaakin vain olla kaveri. Minun aivoni ovat johdattaneet ajatuksen jo pitkälle ulkonäöllisiin (tai muihin yhtä lapsellisiin) syihin. Mistä muusta tuollainen voisi oikeasti kummuta? Että koko edellisen puoli vuotta olen ollut hänelle täydellisyyden rajamailla ja sitten yhtäkkiä en enää mitään.

Ok, emme tietenkään olleet tehneet mitään sopimuksia, mutta silti tuntuu pahalta. En ole valmis siihen, että minua koko ajan pompotellaan edestakaisin hänen toimestaan. Kun hän haluaa fwb-toimintaa, minun pitää suostua ja vastaavasti, kun hänestä sitten kuitenkin tuntuu siltä, että on parempi olla vain kaveri, niin taas minun pitää olla avoimena ja suostua. Eihän se nyt niin voi mennä? Että hän määrää ja minä vain sujuvasti tottelen? Onneksi kuitenkin olemme (olimme) niin läheisiä, että pystyin avoimesti ja suorasanaisesti ilmaisemaan tämän pettymyksen myös hänelle. Toki hän pyysi anteeksi ja sanoi olevansa todella pahoillaan, jos en pystykään enää olla hänen ystävänsä ja syytti itseään väliemme pilaamisesta. En oikein osannut kommentoida asiaan mitään, pyysin vain katsomaan asiaa minun näkökulmastani. Sanoin myös, että ainakaan ihan hetkeen en pysty palaamaan samoihin kaveriväleihin, kuin missä olimme vielä vähän aikaa sitten. En vielä. Toki haluaisin sitä ihan valtavasti, mutta olen vielä liian pettynyt pystyäkseni antamaan hänelle itsestäni enää mitään. Ja turhaan en halua enää ilkeitä sanoja ja tylyjä kommentteja hänen niskaansa kaataa.

Nyt, kun olemme olleet muutaman päivän (kaksi….) radiohiljaisuudessa, tajuan, kuinka iso osa elämääni hän on ollut. Tuntuu typerältä, etten voikaan olla häneen yhteydessä tai etten tiedä, mitä hänelle kuuluu. Itkin sunnuntaina pelkästään siitä ajatuksesta, että joudun taas käydä läpi yhden luopumisprosessin, juuri, kun luulin edellisestä selvinneeni. En minä tähän ollut valmis, en minä halunnut enkä halua luopua. Mutta nyt on pakko. Ainakin joksikin aikaa. Koska suojeluvaistoni ei anna periksi enää palata hänen lähelleen. Koska itsetuntoni ei kestä sitä, että joka kerta hän tuo vain mieleeni ajatuksen siitä, miten en ollutkaan tarpeeksi hyvä. Mutta ei se silti poista sitä, että ikävöin häntä jo nyt. Ikävöin sitä ystävää, joka minulla oli.