How long will I love you

Viikonloppu ja eilinen menivät yllättävän hyvin. Niin hyvin, että sunnuntaina illalla totesin kaverilleni, että nyt tuntuu jopa pelottavan hyvältä. Mutta eihän se tietenkään kauaa kestänyt, vaan tänään se sitten iski: kamala yksinäisyyden tunne. Pakko oli muutamat kyyneleetkin vuodattaa, kun oli niin paha mieli. Tuntuu edelleen, että mut vain repäistiin suhteesta irti niin kuin laastari ihosta. Nopeasti ja sen enempää ajattelematta. Tunnen katkeruutta ja pelkään, etten ikinä pääse siitä eroon. Pelottaa, miten enää koskaan olen valmis antamaan itsestäni yhtään mitään toiselle ihmiselle… Niin monta kertaa olen jo joutunut satutetuksi. Raastavaa. En ymmärrä, miten kellään riittää pokkaa satuttaa toista niin pahasti tai käyttäytyä niin rumasti toista kohtaan, kuin mitä tämän suhteen lopussa tuli ilmi. MIKSI? Selitystä en ikinä saanut ja se tulee varmaan kalvamaan mua koko loppuelämän.

Laastareita mulle olisi tarjolla vaikka useampikin, mutta en koe nyt pystyväni edes niihin. Kaikenlainen säätäminen vie niin paljon energiaa, ettei musta ole siihen. Haluaisin vaan, että joku halaisi, ottaisi syliin ja sanoisi, että kyllä kaikki järjestyy. Silittäisi, pitäisi kiinni ja nostaisi mut taas jaloilleen. Mä tarvitsen kaveripojan, joka tekee kaiken tämän, mutta ei silti vaadi eikä tahdo yhtään enempää. Ehkä alankin seuraavaksi keskittää kaiken energiani sellaisen ihmeen löytämiseen. Vapaaehtoisia riittää todennäköisesti aivan jonoksi asti…