Kaveripoika(ko)?
Mun elämässä pyörii tällä hetkellä näiden satunnaisten Tindertyyppien lisäksi myös vanhoja tuttuja. Yksi heistä on kaveripoika (mies). Hänet tapasin ihan tämän vuoden alussa baarissa ollessani. Satun tietämään hänet muiden yhteyksien kautta ja yhtäkkiä huomasin, että olimme päätyneet tiskille juttelemaan, siitä jatkoimme pöytään, siitä grillille ja siitä minun kotiovelleni, jolloin sanoimme hyvästit (olin vielä varattu näihin aikoihin). Löysimme toisemme FB:stä ja pidimme suhteellisen paljon yhteyttä myös sitä kautta. Aavistelin, että hän saattaa olla ihastunut, mutta oman statukseni takia pidin matalaa profiilia ja halusin hänestä pelkkää kaveruutta. Kun parisuhteeni oli lähellä loppuaan, sattui hän pyytämään minua kahville. Kieltäydyin, selitin tilanteen ja hän ymmärsi. Se on tämän kaveripojan ylivoimaisesti paras puoli. Hän ymmärtää. AINA. Hän on äärimmäisen huomaavainen ja ajatteleva, turvallinen.
Olemme pitäneet yhteyttä koko kevään, nähneetkin muutaman kerran, mutta mitään fyysistä välillämme ei ole tapahtunut. Välillä hän on enemmän ja vähemmän tosissaan heittänyt ilmoille ajatusta läheisemmästä kontaktista, mutta olen aina sivuuttanut ne läppänä ja vastannut jotain typerää takaisin. Välillä taas olemme yhteistuumin tulleet siihen tulokseen, ettei kannata enää lähteä pilaamaan hyvää kaverisuhdetta millään säätämisellä. Mutta… Viime sunnuntaina hänellä oli huono päivä ja huomasin ajattelevani, että olisipa kiva piristää häntä jotenkin. Sen suurempia miettimättä soitin hänelle ja kysyin, haluaisiko hän, että tulisin käymään. Hän halusi. Ja meillä oli todella kiva ilta. Mitään kummempaa ei edelleenkään tapahtunut, kunhan makoilimme sohvalla telkkaria katsellen, hänen pää välillä sylissäni. Päässäni vilisi kuitenkin vähintään miljoona ajatusta siitä, mitä minun kuuluisi tehdä. Olisin halunnut puolihuolimattomasti silitellä hiuksia, ottaa kädestä, ehkä jopa suukotella… STOP. Minä? Minä, joka olen koko ajan ollut sitä vastaan ja pysynyt tiukkana siinä, etten halua sotkea mitään ja vielä vähemmän satuttaa häntä pitämällä häntä laastarina. Nämä kaikki asiat olen kertonut myös hänelle, niin suoraan pystymme toisillemme puhumaan. Sunnuntaina kotiin päästessäni pystyin miettiä vaan sitä, miten helppoa hänen kanssaan on olla, miten luonnolliselta kaikki tuntuu ja miten paljon harmitti, etten saanut sitä hyvän yön suukkoa…
Tätä tässä sinkkuudessa vihaan. Pääni on sekaisin kuin seinäkello enkä enää tunnista, mistä nämä kaikki ajatukset johtuvat ja tulevat. Kaipaanko vain läheisyyttä niin paljon, että hakeudun hänen luokseen? Hänen, jonka tiedän pitävän minusta tälläisenä ja hänen, jonka tiedän haluavan samaa. Vai olenko vain vihdoin uskaltanut avata itseäni niin, että uskallan tuntea jotain? Poikakin totesi eilen jutellessamme, että hän on tainnut vihdoin päästä kovan kuoreni läpi. Kuka mies edes huomaa tuollaisia asioita? Olenko ihastumassa vai haluanko vain tuntea ihastumisen tunnetta? Mitä, jos satutan häntä tai hän minua? Mitä, jos vain lopettaisin tämän miettimisen ja kelaamisen ja antaisin vaan mennä? Onko se edes vaihtoehto?
Jospa lenkille lähteminen auttaisi tähän(kin) asiaan.
