Muuri. Miksi ikinä päästinkään ketään siitä läpi? Olin viime viikonloppuna uudestaan vierailulla kaveripojan luona. Meillä oli taas tosi kivaa, juteltiin, oltiin lähellä, katsottiin leffaa. Jäin yöksi, olimme saman peiton alla ja kädet vaeltelivat. Yksi asia johti toiseen ja hetken päästä jo naureskelimmekin, että emmepä olisi kumpikaan vielä muutama kuukausi sitten uskoneet, että tähän joskus päädytään. Heräsimme aivan liian aikaisin, söimme aamupalaa, kunnes minun piti lähteä. Ovella sain halauksen ja suukon, totesimme yhdessä, että oli kivaa.

Ja mitä sitten?

Sitten kaveripoika jäätyi. Tai okei, hän laittaa kyllä viestejä edelleen ja olemmekin jokusen keskustelun käyneet, mutta sävy on muuttunut. Enää se en olekaan minä, joka on nihkeä, vaan hän. Enää se en olekaan minä, joka jarruttelee hommaa ja koittaa ajatella järjellä. Se onkin hän, joka on kaverillinen ja ohittaa kaikki vähänkään toiseen suuntaan esittämäni kommentit. Oikeastiko hänkin oli samanlainen kuin muut? Hän tietää, miten palasina olen ollut, miten paskasti mua on kohdeltu ja miten paljon pelkään päästää ihmisiä lähelleni. Hän on monta kuukautta tehnyt töitä, lämmitellyt, palannut luokseni aina uudestaan, vaikka olenkin välillä käyttäytynyt todella idioottimaisesti. Ja sitten, kun hän vihdoin saa haluamansa, niin that’s it? Hän teki töitä sen eteen, että uskalsin päästää hänet kasvattamani muurin läpi ja sillä samalla sekunnilla kun sen tein, hän päättääkin kääntää kelkkansa. Oikeastiko?

Toivon niin paljon, että tämä olisi vain ylireagointia tai että hänen nihkeilylleen olisi joku looginen syy. Pahoin vain pelkään, että niin ei ole. Sen tiedän kuitenkin, että minä en ala kenenkään huomiota kerjätä tai kenessäkään roikkua. Muuri on tullut takaisin ja enää sitä ei noin helposti läpäistä.