Ero oli enemmän tai vähemmän pyörinyt mielessä jo monta kuukautta. Olin osannut varautua, mutta silti ne toisen sanat ”musta ei enää ole tähän parisuhteeseen” satuttivat aivan käsittämättömän paljon. Kun asiaa kaiveltiin, tuli ilmi aivan liikaa valheita, sotkuja ja kolmansia osapuolia… Jotka vahvistivat tunnetta siitä, että minulle ei hänen elämässään enää ole tilaa. Sormukset on haudattu perimmäiseen laatikkoon, asunto tyhjennetty ylimääräisistä tavaroista ja valokuvat lentäneet kaaressa roskiin. Niin monta itkua on itketty, että kroppa tuntuu kuivuneen kasaan. Mutta samaan aikaan olen myös saanut muistutuksen siitä, miten paljon mun ympärillä on niitä ihmisiä, jotka oikeasti välittävät ja rakastavat. Heitä, jotka tekevät kaikkensa, jotta mulla olisi hyvä olo. Ottavat halaukseen ja kuiskaavat korvaan, että sä ansaitset parempaa. Ja niin piru vie ansaitsenkin.

Tämä blogi olkoon kuvaus mun matkasta takaisin sinkkuelämään. Pelottaa aivan vietävästi lähteä taas seikkailemaan mulle jo melkein tuntemattomaan viidakkoon – miten se deittailu nyt menikään tai kuinka monta tuntia/päivää pitää odottaa ennen kuin voi lähettää viestin tai soittaa. Eniten tietenkin pelottaa löydänkö enää koskaan ketään, joka haluaisi mut tälläisenä… Mutta sille ajatukselle en halua antaa liikaa tilaa. Eiväthän kaikki 25-vuotiaat vielä ole varattuja? Onhan maailmassa vielä heitäkin, jotka yhtä lailla etsivät onneaan?

Mihinkään vakavaan minusta ei kuitenkaan vielä pitkään aikaan ole. Jouduin ensimmäistä kertaa elämässäni jätetyksi ja se kasvattaa. Tätä tunnetta en mielelläni kokisi enää koskaan. Pelottaa antaa itsestään enemmän, oikeasti täysillä heittäytyä mukaan mihinkään. Siksi ajattelin käyttää kevään ja lähestyvän kesän hyväkseni puhtaasti tutustuakseni tähän uuteen maailmaan taas. Sinkkuelämä, here I come.