Pikkukakkosen kesäkiertue

Vihdoinkin perjantaina koitti kauan odotettu päivä , nimittäin Pikku Kakkosen kesäkiertue saapui Luvialle. Meillä on odotettu konserttia kuin kuuta nousevaa aina siitä asti kun ensimmäisen kerran näimme kiertueen mainokset kuukausia sitten. Pojat ovatkin pohtineet keitä konsertissa on mukana ja mitähän lauluja lauletaan.

Meillä katsotaan Pikku Kakkonen lähes joka päivä, se onkin oikeastaan ainoita ohjelmia, joita meillä telkkarista katsotaan. Yleensä lapset katsovat DVD:ltä elokuvia. Meillä ei ole telkkarissa mitään internet-yhteyttä, joten ohjelmat täytyy katsoa silloin kun ne tulee, ihan niin kuin omassa lapsuudessa. Me aikuiset taas katsotaan ohjelmamme tabletilta lasten mentyä nukkumaan. Ehkä joskus tulevaisuudessa siintää se päivä, kun saan rauhassa katsoa  telkkarista kokonaisen jakson Koko Suomi leipoo -ohjelmaa tai edes aamu tv:tä. Ehkä joskus viiden vuoden päästä. 😀

Lapsilla on Pikku Kakkosessa omat suosikkiohjelmansa, mutta melkein kaikista kuitenkin tykätään. Pienempikin rakastaa Pikku Kakkosta tai ainakin sen tunnusmusiikkia. Vanhempana pidän Pikku Kakkosesta myös siksi, että kokonaisuus on aina todella laadukas ja ohjelmat huolella valittu juuri pieniä lapsia varten. Voi huoletta antaa poikien katsoa Pikku Kakkosta, vaikka ei itsellä olisi koko ajan näköyhteyttä telkkariin. Ei tarvitse pelätä, että joku ohjelma onkin yhtäkkiä liian pelottava.

Pikku Kakkosen ohjelmat ovat suurelta osalta myös sen verran hitaita, että ne sopivat pienemmällekin katsojalle – varsinkin Nalle, joka on ollut molempien poikien ensimmäinen ohjelma, jonka ovat oikeasti jaksaneet katsoa alusta loppuun. Ja Nallen ihanat laulut jäävät kyllä äidinkin päähän soimaan vielä pitkäksi aikaa. Parasta Pikku Kakkosessa on myös loistavat juontajat, jotka ovat aitoja eivätkä esitä tai kohkaa liikaa. Lapset kiintyvät juontajiin, ja kun esimerkiksi Iina jäi (ilmeisesti) kesälomalle, meillä oltiin huolissaan että onkohan Iina kipeä.

Kohti konserttia- puolitoista tuntia bussin odotusta

Kun perjantai koitti, lähdimme kohti konserttia ja Luviaa kohtalaisen ajoissa. Ajoimme ensin ohi parkkipaikan, koska huomasimme kyltin liian myöhään. Kun käännyimme ja pääsimme takaisin, oli parkkipaikka jo täynnä. Lähdimme siis etsimään parkkipaikkaa vähän kauempaa. Onneksi Luvia on tuttu ja pieni paikka, joten parkkipaikan löytäminen oli helppoa. Olimme kuitenkin vähän myöhässä suunnitellusta ja bussijono oli tässä vaiheessa jo valtava. Lisää ihmisiä tuli jatkuvasti.

Aloimme heti epäillä, että emme ikinä tulisi pääsemään Laitakariin viideksi. Järjestäjän sivuilla luki, että bussi kulkee non-stoppina, mutta lopettaa klo 17 konsertin ajaksi. Näimme bussin lähtevän saapuessamme ja edessä oli valtava jono. Laskeskelimme, ettei bussi mitenkään voi ehtiä kovin montaa kertaa ajamaan väliä ennen viittä. Olimme tietenkin olettaneet, että busseja on useampi, sillä olihan selvää, että konserttiin oli tulossa  satoja lapsia. Paikan päällä kuitenkin kuulimme, että busseja oli vain yksi.  Järjestäjän sivuilla oli silti nimenomaan kehotettu olemaan ajamatta itse Laitakariin, jotta bussikuljetus sujuisi paremmin.

Jonottelua vailla tietoa

Kello alkoi lähestyä viittä ja bussi ei ollut vieläkään tullut takaisin hakemaan seuraavaa porukkaa. Koitin epätoivoisesti etsiä internetistä tietoa siitä, tulisiko bussi vielä noutamaan ihmisiä vai keskeytyykö kyyditys. Ainakaan Facebook-tapahtumassa ei ollut mitään informaatiota. Kysyin kuitenkin siellä asiasta, jotta me ja muut jonottajat saisimme tietää kannattaako enää seisottaa lapsia jonossa. Onneksi joku konserttipaikalla ollut vastasikin aika pian, että tapahtumassa oli kuulutettu, että konsertti viivästyy, jotta saadaan kaikki bussia jonottavat mukaan. Oli hienoa, että saimme näin tietoa, mutta tuntui kummalliselta, että tietoa oli kyllä jaettu konserttipaikalla, mutta me emme olleet saaneet jonoon mitään tietoa mistään. Pysäköintipaikalla ei ollut ketään tapahtumajärjestäjän edustajaa.

Jäimme kuitenkin tällä tiedolla jonoon toiveikkaina. Useita ihmisiä alkoi poistumaan jonosta. En tiedä lähtivätkö kotiin vai päättivätkö lähteä omalla autolla Laitakariin. Ymmärrän kyllä, että monilla tuli epäuskoinen olo ja he halusivat varmistaa lasten pääsyn konserttiin ajamalla Laitakariin itse. Se todennäköisesti kuitenkin pahensi viivytystä, sillä Laitakarin mutkitteleva tie on jo valmiiksi kapea. Kun tie oli  parkkeerattuja autoja piukassa, käytössä oli vain yksi kaista. Tietä käyttää konserttiin tulevien lisäksi myös tien varrella asuvat asukkaat ja mökkeilijät. Näin ollen vastaantulevalta liikenteeltäkään ei voinut välttyä.

Lopulta kuitenkin, pitkän odotuksen jälkeen bussi tuli ja sen mukana joku järjestäjistä. Vihdoin saimme virallisen tiedon siitä, että konsertin alkua viivästytettäisiin ja busseja oltiin  saatu lisää. Vaikka jonotus kesti vielä tämän jälkeen suhteellisen pitkään, oli huojentavaa tietää ettei ollut seisottanut lapsia auringossa turhaan. Pienemmillä lapsilla ympärillämme alkoi tulla väsy ja osalla vessahätä. Kukaan ei kuitenkaan oikein tuntunut uskaltavan lähteä jonosta, kun bussien aikataulusta ei ollut tietoa. Meidän lapset jaksoivat yllättävän hyvin, tosin meillä oli eväitä ja pojat vuorotellen makoilivat rattaissa.

Vihdoinkin perillä

Lopulta, hiukan ennen kuutta, pääsimme bussiin. Meidän jälkeen jäi vielä ainakin yksi bussilastillinen odottamaan. Pääsimme perille konsertin ensimmäisen kappaleen aikana ja ehdimme hyvin mukaan meininkiin. Seisoimme aika reunassa, mutta paikaltamme näki hyvin lavalle. Aikuiset tekivät myös hyvin tilaa lapsille, jotta nämä näkisivät paremmin.

Ja olihan se konsertti loistava. Pikku kakkosen sädehtivät esiintyjät osasivat ottaa lapsiyleisönsä. Lapset heiluttivat, lauloivat, kiljuivat ja pomppivat mukana. Tunnelma oli lämmin ja ihana merituuli viilensi auringon paahtavuutta. Laitakarissa oli helppo ymmärtää miksi tapahtuma haluttiin järjestää juuri siellä. Takana avautuva upea tyyni meri ja ilmassa tuoksunut suola loivat täydellisen miljöön lasten konsertille. Kun vielä konsertin loppupuolella puhallettiin saippuakuplia, jotka leijailivat yleisön yli kohti merta, oli tilanne kuin sadusta.

Totta kai paikka oli hankalasti saavutettava ja pieni niin suuren yleisön saapumiseen, mutta ihanat esiintyjät ja Laitakarin kauneus sai kyllä unohtamaan saapumisen ongelmat. Konsertin jälkeen esiintyjät jäivät juttelemaan yleisölle ja ottamaan yhteiskuvia. Oli hauska seurata miten lapset, omat ja muutkin, hämmentyivät päästessään ihan oikeasti juttelemaan näille tv:stä tutuille juontajille. Täytyy antaa täysi tunnustus ja kunnioitus Jaakolle, Iinalle ja Tuomolle, jotka jaksoivat vielä konsertin jälkeen kierrellä juttelemassa kaikille halukkaille lapsille.

Koko illan kohokohta oli kuitenkin, ainakin meidän pojille tapaaminen Leikki-Heikin ja Nallen kanssa. Meidän pienempi on vasta vajaa puolitoistavuotias, mutta kun hän näki Nallen, hän alkoi hymyillä aivan tohkeissaan. Samalla hän huomasi Pikku Kakkosen logolla varustetun lipun ja varmaan alkoi ymmärtää Nallen olevan juuri se sama Nalle, jonka ohjelmaa hän on katsonut.

Pääsimme kaikki yhteiskuvaan ja pojat olivat aivan hymyt korvissa. Esiintyjät jaksoivat jutella aivan kaikkien kanssa, niin pitkään kuin jonoa riitti. Pikku Kakkosella on todella upeaa ja omistautunutta väkeä töissä.

Paloautoja, ongintaa ja muita ihania kokemuksia

Leikitään Pikku Kakkosta -konsertin lisäksi paikan päällä oli myös muuta ohjelmaa. Meidän poikien suosikki oli tietysti paloautot. Paloautoja oli paikalla kaksin kappalein. Isoon paloautoon pääsi sisään tutustumaan ja eräs palokuntalainen vastaili iloisesti lasten kysymyksiin. Se oli oikein mukavaa, sillä meillä on jo vuosia haaveiltu VPK-harrastuksesta. Porissa ikäraja on vain 10-vuotta, joten jäljellä on enää kuusi vuotta kiihkeää odotusta. Lisäksi mukana oli lasten paloauto, jossa oli leikkimoottorisahoja ja -kypäriä. Autoa pääsi myös leikisti ajamaan ja jono kuskin paikalle olikin jatkuva. Lisäksi lapset pääsivät kokeilemaan oikeaa paloletkua ja palopostia.

Meren rannassa kun oltiin, oli mukana myös pelastusvene Tapsa. Pääsimme käymään veneen kannella vähän kurkistelemassa. Sijainti rannassa innoitti myös lapsia hiukan kahlailemaan vedessä. Mekin kävimme uittamassa käsiämme vedessä ja nauttimassa ihanasta viilennyksestä.

Ostimme myös kahvit ja pullat ja perheen miehet söivät makkaraa. Kahvi on mielestäni aina  parhaimmillaan ulkona nautittuna. Tunnelma oli leppoisa lapset jaksoivat hienosti. Kello läheni jo puoli yhdeksää, kun viimein asetuimme jonottamaan paluukyytiä. Tällä kertaa jonotus sujui jouhevammin. Olihan suurin osa autoista poistunut jo tieltä eikä vastaan tulevaa liikennettä juuri ollut. Jonoa ohjasi Neposen Jyrki eli Pikku Kakkosen tuottaja Jyrki Laaksonen yhdessä toisen tuotannon henkilön kanssa. He juttelivat lasten kanssa ja varmistelivat kaiken sujuvan hyvin. Lapsille oli mukavaa lopuksi vielä nähdä Jyrkikin vaikkei Neponen ollutkaan päässyt paikalle.

Meidän pienempi alkoi lopuksi olemaan jo tosi väsynyt eikä itkulta voitu välttyä. Kiitokset siis tälle tuotannon naiselle, joka tuli juttelemaan pojalle ja sai tämän heti hymyilemään. Myös esikoinen sai tuntea ylpeyttä kun hänen paitaansa kehuttiin. Pienet asiat jättävät niin suuret muistot näille pienille ja tietysti ohessa myös meille vanhemmille.

Viestintäongelmia

Kaiken kaikkiaan oli aivan ihana konsertti-ilta. Tunnelma oli suloinen ja järjestäjistä huomasi, että kaikki halusivat tarjota pienille ihmisille ihanan elämyksen. Ja hei, konsertti oli tosiaan aivan ilmainen!

Jäin kuitenkin vielä jälkikäteen miettimään mitä sitten olisi tosiaan voinut tehdä paremmin. Satakunnan kansasta luin, että järjestäjä oli yllättynyt paikan saavutettavuudesta ja yleisön määrästä. En silti usko, että itse jonottaminen oli kuitenkaan ihmisille se suurin ongelma, vaan viestinnän puute.

Vaikka jonotus kesti yli puolitoista tuntia, olisi sen jaksanut hyvin,  kunhan vain olisi tiennyt, että kannattaa jonottaa. Nyt suurin ongelma oli se, että ei voinut tietää käykö niin että puolentoista tunnin odottamisen jälkeen joutuu kertomaan lapsille että konsertti oli ja meni ja me emme sinne ehtineet. Lapselle se olisi ollut valtava pettymys niin pitkän odottamisen jälkeen. Siksi moni miettikin, onko järkeä laittaa lasta seisomaan auringonpaisteessa ollenkaan niin pitkään, jos käykin niin ettei ehdi konserttiin.

Parkkipaikalla olisi ollut hyvä joka tapauksessa olla joku järjestäjien puolesta. Tällöin he olisivat voineet helposti neuvoa kauempaa tulleillekin jättämään autonsa kirkon ja koulun väliselle parkkipaikalle varsinaisen parkkipaikan täytyttyä . Kirkom parkkipaikka sijaitsi itse asiassa lähempänä jonon loppupäätä kuin jäähallin parkkipaikka: jonon häntä oli nimittäin meidän tullessa jo koulun kohdalla. Ainakaan meidän saapuessa kirkon pihassa ei ollut yhtään autoa, mutta jalkapallokentän viereiselle nurmikolle autoja oli jätetty ympäriinsä.

Tärkeintä olisi ollut se, että olisi ollut joku henkilö jolta voi kysyä. Jos sama tieto, joka kerrottiin konserttipaikalla, olisi kerrottu jonottajille, olisi tuskailu voitu välttää. Ja parhaassa tapauksessa ihmiset olisivat jääneet jonoon eivätkä olisi lähteneet Laitakariin tukkimaan tietä lisää.  Pohdin myös, että info olisi ollut hyvä heti laittaa tapahtuman sosiaaliseen mediaan, sillä sieltä me vanhemmat asiaa koitimme selvittää. Onneksi  kaikki ilmeisesti ehtivät konserttiin mukaan ja esiintyjien hyväntuulisuus varmasti pyyhki ärsytyksen pois.

 loppujen lopuksi

Ennen kuin kukaan ehtii kommentoimaan, että ”kermapyllyinen bloggaaja kehtaa valittaa ilmaistapahtuman järjestelyistä”, niin älä. En kuitenkaan julkaise kommenttia, joten sen voi jättää lähettämättä. Miksi sitten kirjoitan ikävistä puolista, kun tapahtuma kuitenkin oli mielestäni niin ihana? No juuri siksi, että ikävänkin epäonnistumisen saa usein käännettyä iloksi. Ja mielestäni on aina hyvä antaa kokemuksesta asiallista palautetta, rakentavaakin, jos on tarve. Järjestäjäthän eivät olleet siellä odottamassa, joten kokemusperäistä tietoa he voivat saada vain paikalla olleilta.

Tässä tapauksessa selkeästi oli arvio pettänyt (järjestäjänkin mukaan), eikä siinä mitään, niin käy usein lähes joka tapahtumassa isommin tai pienemmin. Kuitenkin Pikku Kakkosen väki ja muut järjestäjät saivat tilanteen käännettyä paremmaksi, koska ryhtyivät ratkomaan tilannetta. Saatiin lisäbusseja ja konserttia viivästytettiin. Ja kun viimein pääsi konserttipaikalle kaikki järjestäjät ja esiintyjät jaksoivat luoda hyvää tunnelmaa ja huomioivat ihanasti pienet konserttivieraat.

Meidän perheelle ja erityisesti lapsille jäi tapahtumasta ihanan lämpimät muistot. Ei kotona lasten kanssa nukkumaan mennessä enää puhuttu mistään jonotuksesta vaan Leikki-Heikistä, Nallesta ja paloautoista. Ja katsottiin yhteiskuvaa Jaakon kanssa. Oltiin iloisia kivasta tapahtumasta.

Joten kiitos Pikku kakkosen väki ja Luvian MLL, unohtumattomasta kesäillasta.

Leikkisin terveisin,

Hanna L

Perhe Lapset Tapahtumat ja juhlat Ajattelin tänään

Voihan maailma ja mukamaailma

*tekstissä mainitaan myös pandemiasta sekä Ukrainan tilanteen vaikutuksista mieleen. Jos aiheet tuntuvat nyt liian raskaalta, kannattaa lukea vasta seuraava julkaisu. On ihan ok, jos asiat ahdistaa. Tekstissä puhutaan aiheesta kuitenkin mielenterveyden kannalta, ei poliittisesti. Lopuksi pohdin myös omia pehmeitä keinojani mielenhoitamiseen joista voi olla myös tällaisessa tilanteessa apua.

Heippa, pitkästä aikaa!

Pistin noin vuosi sitten blogini tauolle. Alun perin en määritellyt milloin jatkaisin, enkä edes sitä että jatkanko enää lainkaan. Kerron rehellisesti, vaikka vähän jännittääkin olla näin avoin: syy blogin tauottamiseen oli se, että olin alkanut saamaan ahdistuskohtauksia.

Lähinnä ahdistus kumpusi blogiin liittyvistä mahdollisista ilkeistä kommenteista, erityisesti koskien  äitiyttäni, perhettäni ja lapsiani. Mutta myös ylipäätään internetistä, sosiaalisesta mediasta ja kaiken kaikkiaan digitaaliseen maailmaan liittyvistä negatiivisista ilmiöistä. Ahdistuksen laukaisi ihan kaikenlainen internetissä lisääntynyt vastakkainasettelu, aggressiivisuus, vihapuhe ja yleinen ihmisten kimppuun kommenttikentässä hyökkääminen. Jo ilkeiden kommenttien näkeminen vaikkapa muiden blogeissa ja uutissivustoilla  riitti laukaisemaan levottoman olon. Täysin itseeni liittymättömät someilkeilyt saattoivat mietityttää minua vielä yölläkin kun yritin käydä nukkumaan.

Voisinko pitää taukoa koko internetistä?

Kaipasin täydellistä irrottautumista internetistä ja ihan television ja radionkin uutisista. Olen aiemminkin ottanut irtiottoja internetistä, mutta nyt kaipasin aivan kokonaisvaltaista digitaalisesta elämästä luopumista. Halusin olla hetken vain ilman mitään ulkoapäin tulevaa informaatiotulvaa. Nuorempi poikani oli vasta syntynyt, joten huomiotani tarvittiin senkin takia koko ajan ihan oikeassa maailmassa. Näin ollen nettitauko kului huomaamatta.

Pikkuhiljaa palailin internetin käyttöön. Luin toisinaan uutisen, toisinaan jonkun hyvän blogikirjoituksen.  Silloin tällöin selailin sosiaalista mediaa. Tein kunnolla muutoksia omaan someeni. En halunnut kuulla jatkuvasti kamalia uutisia, joten muokkasin seurattavien listaani ja klikkailin aiheita, jotka toivat hyvää mieltä. Yritin opettaa algoritmeja näyttämään minulle positiivisia, kevyitä uutisia iltapäivälehtien kauhuotsikoiden sijaan.

Halusin vain elää omaa rauhallista elämääni. Olen hyvin herkkä muutenkin, joten aloin tietoisesti suojelemaan mieltäni. Laitoin toisinaan jonkun kuvan  omaan instagramiini, toisinaan poistin valtavat määrät tietoa ja kuvia esimerkiksi Facebookista. Kävin tykkäilemässä kauniista asioista ja liityin kevyisiin aiheisiin keskittyneisiin  someryhmiin. Se kannatti, nyt somesta ei tulvi enää kauhuklikkiotsikoita vaan artikkeleita kodin järjestämisestä ja jopa vaatemainoksia.

Vaikuttaa ehkä pinnalliselta, mutta mitä sitten. Näin 36-vuotiaana milleniaalina internet ei koskaan tule olemaan minulle ihan oikeasti todellista elämää, joten miksei someni voisi olla  vaaleanpunaista höttöä? Ja luen kyllä mielelläni myös älykkäitä ja syvällisiä blogeja  ja seuraan joitain ajankohtaisia ja yhteiskunnallisia radio-ohjelmia. Ja tietysti Jälkiviisaita. En vain lue tai katsoa enää kauhulla ja ilkeyksillä mässäileviä formaatteja tai seuraa aggressiivisesti asiaansa ajavia ihmisiä somessa. En usko muutenkaan jakoon ”hyviin ja pahoihin ihmisiin”, ja  kaikenlainen keinotekoinen vastakkainasettelu vaivaa minua.

Tällä hetkellä pidän tärkeämpänä omaa mielenrauhaani kuin sitä että olisin jatkuvasti tietoinen kaikesta. Äitinä on tärkeintä pitää huolta siitä, että jaksan olla turvallinen vanhempi lapsilleni, koska vain silloin  voin pitää heistäkin huolta. Sitä paitsi uskon että voin kehittää älyäni, empatiaani ja tiedostavuuttani ilman, että someni täyttyy yöunet vievistä kuvista tai ilkeilevistä meemeistä.

Tauko auttoi

Tauko ja toimintatapojen muuttaminen toimi. Sain mielenrauhaa ja myös ahdistuskohtaukset loppuivat. Näin jälkikäteen ymmärrän, että kyse ei ollut kuitenkaan pelkästään juuri internetistä. Kyse oli pikemminkin aivojen ylikuormittumisesta. Olen viime vuoden aikana jutellut useiden ihmisten kanssa siitä miten pandemia-aika epävarmuuksineen on alkanut aiheuttaa erilaisia mielen ongelmia. Kun tulevaisuus on jatkuvan sumun peitossa, yhä useampi on alkanut saada selittämättömiä paniikki -tai ahdistuskohtauksen kaltaisia tiloja.

”Henki yhtäkkiä salpaantuu, ajatukset jäävät junnaamaan mahdollisimman hirveisiin skenaarioihin, eikä pakkoajatuksia pysty lopettamaan. Paha olo tuntuu ympäri kehoa. Ja sitten kun kohtaus menee ohi, ei oikein itsekään ymmärrä miksi reagoi niin.”

Juttelin omista tuntemuksista ihmisen kanssa joka sairastaa yleistä ahdistuneisuushäiriötä ja hän vahvisti ajatukseni siitä, että saamani kohtaukset muistuttavat ahdistuskohtauksia. Kukaan maallikko ei tietenkään voi diagnosoida toisella mielenterveyshäiriötä, mutta itseäni tieto auttoi. ”Ehkä katastrofiajatukseni eivät sittenkään ole loogisen ajatteluketjun väistämätön päätös, vaan mielenhäiriön aiheuttama pelkotila”. Myös tieto siitä, että jos olisin tarvinnut asian suhteen ammattiapua, olisin osannut nimetä asian.

Korona aika on lisännyt mielenterveyden ongelmia

Olen onnekas siitä, että minulla nämä olotilat loppuivat itsestään. Veikkaan, että myös raskauden ja synnytyksen jäljiltä tasaantuneilla hormoneillakin on osuutta olon helpottumiseen. En tarvinnut terapiaa tai lääkitystä. Itseäni auttoi, kun aloin suhtautumaan pelkoajatuksiin totuudesta irrallaan olevina ohimenevinä olotiloina.  Pikkuhiljaa ahdistavat ajatusskenaariot loppuivat. Vieläkin joku täysin käsittämätön tilanne saattaa laukaista ahdistusta, mutta ei niin voimakasta eikä kovin usein.

Tuntuu kauhealta ymmärtää, että jollekin ahdistustilat ovat jatkuvia eivätkä ne hellitä kuin oikealla lääkityksellä ja terapialla. Onneksi lääkitystä kuitenkin on. Paljon on uutisoitu, että korona ja tietysti siihen liittyvät rajoitukset ovat aiheuttaneet monille mielenterveysongelmia. Yksinäisyys, epävarmuus, tulevaisuuden toivottomuus ja taloudellinen epävarmuus ovat asioita, joiden kanssa moni joutuu kamppailemaan. Nyt kun tähän perään alkoi vielä tämä sota Ukrainassa, kaivattua paluuta normaaliin ei tullutkaan.

Olen myös lukenut ajatuksia siitä, että meistä kuuluukin tuntua pahalta ja on itsekästä miettiä omaa jaksamistaan, kun toiset kamppailevat elämästään. Olen eri mieltä. En usko, että meidän pahassa olossa vellominen auttaa yhtään ketään. Ajattelen, että ihminen voi parhaiten auttaa muita silloin, kun hän itse voi hyvin. Haluaisin uskoa meihin ihmisiin sen verran, että ajattelisin meidän olevan empaattisia myös silloin, kun toisten kärsimys ei satu kirjaimellisesti meihin itseen. Haluaisin ajatella, että autamme siksi, että joku tarvitsee apua, ei siksi että meistä tuntuu pahalta olla auttamatta. Voi toki olla, että olen vain naiivi haaveilija.

Toisaalta äitinä ja tulevana ammattikasvattajana uskon, että meidän aikuisten velvollisuus on pitää huolta omasta jaksamisestamme. Vain pitämällä huolta itsestämme, jaksamme olla niitä turvallisia aikuisia, joita lapset tässä maailman ajassa tarvitsevat. Joskus riittää kun itse huolehtii itsestään, toisaalta on hyvä myöntää, jos tarvitsee ammattiapua. Näiden vuosien ja tämän hetken tapahtumien jälkeen ei ole mikään ihme, jos mieli voi huonosti ja tarvitsee apua.

Ukrainan kriisistä huolimatta on tärkeää, että kun tämä pandemian pahin vaihe vihdoin alkaa olla ohi, nyt viimeistään ymmärretään alkaa korjaamaan tätä kollektiivista traumaa ja panostaa myös ihmisten mielenhoitoon. Olisi traagista, jos emme nyt ymmärtäisi auttaa ihmisiä myös mielenterveysongelmissa. Uskon, että pandemia on muuttanut meidän monien elämää ja mieltä pysyvästi. Kun tähän päälle lisätään nykyinen tilanne, usko tulevaan ja yleinen turvallisuudentunne on monilla koetuksella. Varmasti tämä aika tulee näkymään vielä vuosia eri tavoilla varsinkin lasten ja nuorten elämässä.

Pehmeitä keinoja itsehoitoon

Vaikka oikeita mielenterveyspalveluita ei voi korvata pehmeillä keinoilla, olen koittanut itse pitää huolta jaksamisestani yhä enemmän  pandemian pitkittyessä. Itselleni tärkeitä asioita on ollut luonnossa oleminen, ystävien kanssa näkeminen, lasten ja koiran kanssa leikkiminen. Aloitin myös kasvatustieteen (luokanopettajan) opinnot. Luokkakavereiden kanssa keskustelu, vaikkakin zoomissa, antoi normaalin elämän tuntua pandemian keskellä viime talvella. Etäyhteyskin antoi kuitenkin joitain kodin ulkopuolisia kontakteja ja on ollut hienoa vaihtaa ajatuksia fiksujen ja empaattisten tulevien kollegojen kanssa.

Olen myös palannut harrastajateatterin pariin. Teatteri Ulpu, jossa olen aikanaan 8-vuotiaana aloittanut taipaleeni kohti teatterialan ammattilaisuutta, oli kuin pehmeä villapaita tällaisena aikana. Näytelmän harjoittelu ja edessä siintävä  ensi-ilta antoivat toivoa siitä, että tulevaisuudessa on jotain normaalia. Ja toisaalta, mikäs sen rentouttavampaa kuin tanssiminen, laulaminen ja leikkiminen yhdessä ihanien ihmisten kanssa.

Yksi  tärkeä keino, josta eräs ystäväni jaksaa aina muistuttaa, on tietoinen hengittäminen. Läsnäolo hetkessä, aistien avaaminen, ympäristöön keskittyminen ja ajatusten keskittäminen hengittämiseen. Mitä näen, kuulen, haistan. Miltä ilma tuntuu, miten hengitys laajentaa rintakehää, miltä kehoni tuntuu juuri nyt. Toisinaan jo tämä pieni hetki  auttaa rauhoittumaan.

Kiitos jos jaksoit lukea loppuun asti. Nyt minua kiinnostaisikin, että miten sinä voit? Oletko pärjännyt näiden kriisien aikana? Mitkä on sun tavat jaksaa ja hoitaa mielenterveyttä? Olisi hienoa saada lisää vinkkejä.

Pitkästä aikaa,

Hanna L

Perhe Oma elämä Mieli Uutiset ja yhteiskunta