Voihan maailma ja mukamaailma

*tekstissä mainitaan myös pandemiasta sekä Ukrainan tilanteen vaikutuksista mieleen. Jos aiheet tuntuvat nyt liian raskaalta, kannattaa lukea vasta seuraava julkaisu. On ihan ok, jos asiat ahdistaa. Tekstissä puhutaan aiheesta kuitenkin mielenterveyden kannalta, ei poliittisesti. Lopuksi pohdin myös omia pehmeitä keinojani mielenhoitamiseen joista voi olla myös tällaisessa tilanteessa apua.

Heippa, pitkästä aikaa!

Pistin noin vuosi sitten blogini tauolle. Alun perin en määritellyt milloin jatkaisin, enkä edes sitä että jatkanko enää lainkaan. Kerron rehellisesti, vaikka vähän jännittääkin olla näin avoin: syy blogin tauottamiseen oli se, että olin alkanut saamaan ahdistuskohtauksia.

Lähinnä ahdistus kumpusi blogiin liittyvistä mahdollisista ilkeistä kommenteista, erityisesti koskien  äitiyttäni, perhettäni ja lapsiani. Mutta myös ylipäätään internetistä, sosiaalisesta mediasta ja kaiken kaikkiaan digitaaliseen maailmaan liittyvistä negatiivisista ilmiöistä. Ahdistuksen laukaisi ihan kaikenlainen internetissä lisääntynyt vastakkainasettelu, aggressiivisuus, vihapuhe ja yleinen ihmisten kimppuun kommenttikentässä hyökkääminen. Jo ilkeiden kommenttien näkeminen vaikkapa muiden blogeissa ja uutissivustoilla  riitti laukaisemaan levottoman olon. Täysin itseeni liittymättömät someilkeilyt saattoivat mietityttää minua vielä yölläkin kun yritin käydä nukkumaan.

Voisinko pitää taukoa koko internetistä?

Kaipasin täydellistä irrottautumista internetistä ja ihan television ja radionkin uutisista. Olen aiemminkin ottanut irtiottoja internetistä, mutta nyt kaipasin aivan kokonaisvaltaista digitaalisesta elämästä luopumista. Halusin olla hetken vain ilman mitään ulkoapäin tulevaa informaatiotulvaa. Nuorempi poikani oli vasta syntynyt, joten huomiotani tarvittiin senkin takia koko ajan ihan oikeassa maailmassa. Näin ollen nettitauko kului huomaamatta.

Pikkuhiljaa palailin internetin käyttöön. Luin toisinaan uutisen, toisinaan jonkun hyvän blogikirjoituksen.  Silloin tällöin selailin sosiaalista mediaa. Tein kunnolla muutoksia omaan someeni. En halunnut kuulla jatkuvasti kamalia uutisia, joten muokkasin seurattavien listaani ja klikkailin aiheita, jotka toivat hyvää mieltä. Yritin opettaa algoritmeja näyttämään minulle positiivisia, kevyitä uutisia iltapäivälehtien kauhuotsikoiden sijaan.

Halusin vain elää omaa rauhallista elämääni. Olen hyvin herkkä muutenkin, joten aloin tietoisesti suojelemaan mieltäni. Laitoin toisinaan jonkun kuvan  omaan instagramiini, toisinaan poistin valtavat määrät tietoa ja kuvia esimerkiksi Facebookista. Kävin tykkäilemässä kauniista asioista ja liityin kevyisiin aiheisiin keskittyneisiin  someryhmiin. Se kannatti, nyt somesta ei tulvi enää kauhuklikkiotsikoita vaan artikkeleita kodin järjestämisestä ja jopa vaatemainoksia.

Vaikuttaa ehkä pinnalliselta, mutta mitä sitten. Näin 36-vuotiaana milleniaalina internet ei koskaan tule olemaan minulle ihan oikeasti todellista elämää, joten miksei someni voisi olla  vaaleanpunaista höttöä? Ja luen kyllä mielelläni myös älykkäitä ja syvällisiä blogeja  ja seuraan joitain ajankohtaisia ja yhteiskunnallisia radio-ohjelmia. Ja tietysti Jälkiviisaita. En vain lue tai katsoa enää kauhulla ja ilkeyksillä mässäileviä formaatteja tai seuraa aggressiivisesti asiaansa ajavia ihmisiä somessa. En usko muutenkaan jakoon ”hyviin ja pahoihin ihmisiin”, ja  kaikenlainen keinotekoinen vastakkainasettelu vaivaa minua.

Tällä hetkellä pidän tärkeämpänä omaa mielenrauhaani kuin sitä että olisin jatkuvasti tietoinen kaikesta. Äitinä on tärkeintä pitää huolta siitä, että jaksan olla turvallinen vanhempi lapsilleni, koska vain silloin  voin pitää heistäkin huolta. Sitä paitsi uskon että voin kehittää älyäni, empatiaani ja tiedostavuuttani ilman, että someni täyttyy yöunet vievistä kuvista tai ilkeilevistä meemeistä.

Tauko auttoi

Tauko ja toimintatapojen muuttaminen toimi. Sain mielenrauhaa ja myös ahdistuskohtaukset loppuivat. Näin jälkikäteen ymmärrän, että kyse ei ollut kuitenkaan pelkästään juuri internetistä. Kyse oli pikemminkin aivojen ylikuormittumisesta. Olen viime vuoden aikana jutellut useiden ihmisten kanssa siitä miten pandemia-aika epävarmuuksineen on alkanut aiheuttaa erilaisia mielen ongelmia. Kun tulevaisuus on jatkuvan sumun peitossa, yhä useampi on alkanut saada selittämättömiä paniikki -tai ahdistuskohtauksen kaltaisia tiloja.

”Henki yhtäkkiä salpaantuu, ajatukset jäävät junnaamaan mahdollisimman hirveisiin skenaarioihin, eikä pakkoajatuksia pysty lopettamaan. Paha olo tuntuu ympäri kehoa. Ja sitten kun kohtaus menee ohi, ei oikein itsekään ymmärrä miksi reagoi niin.”

Juttelin omista tuntemuksista ihmisen kanssa joka sairastaa yleistä ahdistuneisuushäiriötä ja hän vahvisti ajatukseni siitä, että saamani kohtaukset muistuttavat ahdistuskohtauksia. Kukaan maallikko ei tietenkään voi diagnosoida toisella mielenterveyshäiriötä, mutta itseäni tieto auttoi. ”Ehkä katastrofiajatukseni eivät sittenkään ole loogisen ajatteluketjun väistämätön päätös, vaan mielenhäiriön aiheuttama pelkotila”. Myös tieto siitä, että jos olisin tarvinnut asian suhteen ammattiapua, olisin osannut nimetä asian.

Korona aika on lisännyt mielenterveyden ongelmia

Olen onnekas siitä, että minulla nämä olotilat loppuivat itsestään. Veikkaan, että myös raskauden ja synnytyksen jäljiltä tasaantuneilla hormoneillakin on osuutta olon helpottumiseen. En tarvinnut terapiaa tai lääkitystä. Itseäni auttoi, kun aloin suhtautumaan pelkoajatuksiin totuudesta irrallaan olevina ohimenevinä olotiloina.  Pikkuhiljaa ahdistavat ajatusskenaariot loppuivat. Vieläkin joku täysin käsittämätön tilanne saattaa laukaista ahdistusta, mutta ei niin voimakasta eikä kovin usein.

Tuntuu kauhealta ymmärtää, että jollekin ahdistustilat ovat jatkuvia eivätkä ne hellitä kuin oikealla lääkityksellä ja terapialla. Onneksi lääkitystä kuitenkin on. Paljon on uutisoitu, että korona ja tietysti siihen liittyvät rajoitukset ovat aiheuttaneet monille mielenterveysongelmia. Yksinäisyys, epävarmuus, tulevaisuuden toivottomuus ja taloudellinen epävarmuus ovat asioita, joiden kanssa moni joutuu kamppailemaan. Nyt kun tähän perään alkoi vielä tämä sota Ukrainassa, kaivattua paluuta normaaliin ei tullutkaan.

Olen myös lukenut ajatuksia siitä, että meistä kuuluukin tuntua pahalta ja on itsekästä miettiä omaa jaksamistaan, kun toiset kamppailevat elämästään. Olen eri mieltä. En usko, että meidän pahassa olossa vellominen auttaa yhtään ketään. Ajattelen, että ihminen voi parhaiten auttaa muita silloin, kun hän itse voi hyvin. Haluaisin uskoa meihin ihmisiin sen verran, että ajattelisin meidän olevan empaattisia myös silloin, kun toisten kärsimys ei satu kirjaimellisesti meihin itseen. Haluaisin ajatella, että autamme siksi, että joku tarvitsee apua, ei siksi että meistä tuntuu pahalta olla auttamatta. Voi toki olla, että olen vain naiivi haaveilija.

Toisaalta äitinä ja tulevana ammattikasvattajana uskon, että meidän aikuisten velvollisuus on pitää huolta omasta jaksamisestamme. Vain pitämällä huolta itsestämme, jaksamme olla niitä turvallisia aikuisia, joita lapset tässä maailman ajassa tarvitsevat. Joskus riittää kun itse huolehtii itsestään, toisaalta on hyvä myöntää, jos tarvitsee ammattiapua. Näiden vuosien ja tämän hetken tapahtumien jälkeen ei ole mikään ihme, jos mieli voi huonosti ja tarvitsee apua.

Ukrainan kriisistä huolimatta on tärkeää, että kun tämä pandemian pahin vaihe vihdoin alkaa olla ohi, nyt viimeistään ymmärretään alkaa korjaamaan tätä kollektiivista traumaa ja panostaa myös ihmisten mielenhoitoon. Olisi traagista, jos emme nyt ymmärtäisi auttaa ihmisiä myös mielenterveysongelmissa. Uskon, että pandemia on muuttanut meidän monien elämää ja mieltä pysyvästi. Kun tähän päälle lisätään nykyinen tilanne, usko tulevaan ja yleinen turvallisuudentunne on monilla koetuksella. Varmasti tämä aika tulee näkymään vielä vuosia eri tavoilla varsinkin lasten ja nuorten elämässä.

Pehmeitä keinoja itsehoitoon

Vaikka oikeita mielenterveyspalveluita ei voi korvata pehmeillä keinoilla, olen koittanut itse pitää huolta jaksamisestani yhä enemmän  pandemian pitkittyessä. Itselleni tärkeitä asioita on ollut luonnossa oleminen, ystävien kanssa näkeminen, lasten ja koiran kanssa leikkiminen. Aloitin myös kasvatustieteen (luokanopettajan) opinnot. Luokkakavereiden kanssa keskustelu, vaikkakin zoomissa, antoi normaalin elämän tuntua pandemian keskellä viime talvella. Etäyhteyskin antoi kuitenkin joitain kodin ulkopuolisia kontakteja ja on ollut hienoa vaihtaa ajatuksia fiksujen ja empaattisten tulevien kollegojen kanssa.

Olen myös palannut harrastajateatterin pariin. Teatteri Ulpu, jossa olen aikanaan 8-vuotiaana aloittanut taipaleeni kohti teatterialan ammattilaisuutta, oli kuin pehmeä villapaita tällaisena aikana. Näytelmän harjoittelu ja edessä siintävä  ensi-ilta antoivat toivoa siitä, että tulevaisuudessa on jotain normaalia. Ja toisaalta, mikäs sen rentouttavampaa kuin tanssiminen, laulaminen ja leikkiminen yhdessä ihanien ihmisten kanssa.

Yksi  tärkeä keino, josta eräs ystäväni jaksaa aina muistuttaa, on tietoinen hengittäminen. Läsnäolo hetkessä, aistien avaaminen, ympäristöön keskittyminen ja ajatusten keskittäminen hengittämiseen. Mitä näen, kuulen, haistan. Miltä ilma tuntuu, miten hengitys laajentaa rintakehää, miltä kehoni tuntuu juuri nyt. Toisinaan jo tämä pieni hetki  auttaa rauhoittumaan.

Kiitos jos jaksoit lukea loppuun asti. Nyt minua kiinnostaisikin, että miten sinä voit? Oletko pärjännyt näiden kriisien aikana? Mitkä on sun tavat jaksaa ja hoitaa mielenterveyttä? Olisi hienoa saada lisää vinkkejä.

Pitkästä aikaa,

Hanna L

Perhe Oma elämä Mieli Uutiset ja yhteiskunta
Kommentointi suljettu väliaikaisesti.