Motivaatio – tuo katoileva saari
Helmikuu kolkuttelee ovella ja kun tässä nyt alkaa kourallinen superelämäntaparemppaajia, jotka tammikuun koittaessa lupasivat treenata 7 kertaa viikossa, etsiskelemään hiljalleen kroppansa ja järkensä mukana kuihtuvaa motivaatiotaan niin siitähän on silloin hyvä riipaista postaus. Siis motivaatiosta. Ruosta ja sen järkevyydestä jokainen kynnelle kykenevä terveysbloggaaja on jo raapustellut ja minäkin joka vuosi.
Mutta motivaatio. Kun jonkin asian tekeminen vaan lakkaa kiinnostamasta. Ei huvita! Ei näe mitään syytä jatkaa tai keksii ainakin miljoona muuta juttua, joita tekee mieluummin. Aion kuitenkin puhua liikunnasta, koska se on se juttu jota rakastan, mutta voi kyllä…johon itsellänikin on toisinaan valtaisa motivaation puute.
Koko syksy oli yhtä taistelua. Ei tippaakaan kiinnostanut mennä salille. Lähes jokainen treeni oli yhtä raahautumista ja pakkopullaa. Pitkän päivän päätteekksi pimeydessä raahustaminen kylmässä, koleassa, kosteassa säässä oli ihan viimeinen asia, joka kiinnosti, kun samaan aikaan makuunin irtokarkki laatikot kuiskivat tuhmuuksia korvaan ja vokottelivat kietoutumaan hellään sokerihuntuun sohvalle salin sijaan. Kuitenkin jostain selkärangan uumenista sain kaivettua ajatuksen, että jos nyt menen ja teen edes jotain…on se aina askel lähemmäs tavoitteita ja olen täysin valmis siirtymään nextille levelille, kun motivaatio sieltä taas jälleen palaa. Ja kyllähän se aina lopulta palaa, kun ei luovuta.
Niin monta iltaa suljin korvat, purin hammasta, pakkasin kamat ja huppu päässä raahauduin tuuleen ja tuiskuun, vaikka vitutti! Vitutti niin paljon! Toinen asia, joka auttoi jaksamaan oli tieto siitä, että treenin jälkeen ei koskaan vituta. Ei koskaan. Vaikka kyllä..kyllähän minä muutaman puhtaan sellarikilon reisiin haalin olemalla heikko vokottelun edessä. Voi miten viekoittelevasti pätkis mini bitesit vinkkailivat irtokarkkilaareista ja lopulta sulivat kielelle vastustukseni murentuessa rankkojen viikkojen päätteeksi. Olisi varmaan talvilämmikettä kertynyt tuplasti ellei jopa triplasti enemmän ilman intensiivistä ja systemaattista treenaamista.
Mikään ei ole helpompaa, kuin junnata paikallaan. Siihen ei vaadita montaakaan minuuttia liikuntaa viikossa. Onko siis järkevämpää ylläpitää saavutettua kuntoa käymällä pari kertaa viikossa oman mukavuuskäyrän ulottumattomissa tekemässä edes jotain ja odotella siinä motivaatiota palaavaksi vai heittää hanskat tiskiin ja taas aloittaa jonkin ajan kuluttua kaikki alusta? Jos maanantaina tympii ajatus joka päivä treenaamisesta niin älä hyvä ihminen treenaa joka päivä, mutta älä myöskään jätä treenaamatta kokonaan. Mahtuuhan siihen väliin niitä harmaan sävyjä ja PITÄÄKIN mahtua ei kaiken tarvitse olla joko tai. Motivaatio tulee ja menee. Jos me aina vaan odotellaan motivaatiota voidaksemme toimia, saadaan aika paljon istuskella sohvalla venailemassa ja katselemassa, kun elämä ja asiat lipuvat ohitse.
Mukavaa ja reipasta sunnuntaita…motivaatiolla tai ilman! :D