Kun suoritat itsesi hengiltä.

Noin kahteen viikkoon ei ole ollut minkäänlaista ruokahalua. Stoppi tuli aivan yllättäen. Ei kiinnosta kana ei riisi, ei perunat, ei liha, ei ravintolassa syöminen eikä mikään muukaan. Keittiössä seisomiseen on tullut aivan mitta täyteen ja salillekin meneminen on yhtä tahtojen taistelua, kun yritän keksiä syitä miksi ei tarvitsisi. (Silti menen..tietenkin. Kun jatkaa silloinkin, kun ei ole motivaatiota, on lähempänä tavoitetta, kun motivaatio taas palaa..niin Nicole Wilkinskin sanoi…blaablaa)

Minä, joka ammun naamaani parhaina päivinä 3000 kaloria ja jään vielä nälkäiseksi. Minä joka olen avoimesti ihmetellyt ihmisiä, jotka eivät muka pysty syömään riittävästi ja joka melkeimpä syön ravintolassa poikaystävänkin tähteet, en yhtäkkiä haluakaan syödä..mitään. Pari viikkoa on kaikki ollut yhtä pakkopullaa. Väkisin ruoan tunkemista sisuksiin ja hermot riekaleina salille raahautumista. Tunnen nälkää vain oltuani kuutisen tuntia syömättä ja silloinkin se on puhtaasti fyysinen tunne siitä, että kroppa oikeasti kaipaa ravintoa. Silti huvitusta syömiselle ei ole tippaakaan. (silti syön..tietenkin..koska katabolia. ahhah)

Olen monessakin asiassa itseni pahin vihollinen ja tämä suorittaminen on asia, joka tuottaa itselleni välillä hankaluuksia.

Voin sanoa asiakkaille, ystäville, tutuille tai kelle vaan, että ”Tottakai on ok siirtää sali huomiselle, kyllä sinne ehtii.” taputtaa päätä ja ehdottaa sen sijaan jäätelön äärellä rentoutumista. Mutta kuinka usein suon itselleni samankaltaista armollisuutta? Niimpä…en juuri koskaan.

Mulla on jäätävän kova selkäranka. Jos jotain päätän, se asia toteutuu. Aina. Ei ole tekosyitä, ei joustamista, ei periksi antamista. Eikä se ole ihan aina se paras piirre, vaikka hyödylinen monessa mielessä onkin. Mikään väsymyksen taso ei oikeastaan ole itselleni riittävä syy siirtää treenejä tai höllätä ruokavaliosta. Ja vaikka nytkin hälytyskellojen täytyisi soida ruokahalun hävittyä ja salikiinnostuksen tiputtua nollaan, tunne itseni silti ainoastaan vätykseksi ja käyn päässäni kamppailua sen suhteen, että haluanko sittenkin vain sisimmässäni laiskotella vai onko huolenaihe todellinen?

Jankutan rennolla otteella treenin ja normaalin elämän tasapainosta, kuitenkaan siinä itse onnistumatta kovinkaan mallikkaasti.

Ollessani pari vapaapäivää miehen huomassa maalla ja saadessani täysin vapaasti maata sohvalla, jonne ruoka kiikutettiin kutakuinkin valmiiksi ja saatoin vapaasti hörpätä oluen ruoan kylkeen ja toisenkin, tajusin, että teen nykyään aivan liian vähän sellaisia spontaaneja juttuja, siis että juon oluen keskellä viikkoa ja syön perunoiden kanssa kastiketta. Kävin viikko sitten lauantaina myös kahvilassa juomassa kupin kahvia ja syömässä täysin extempore itsekseni palan kääretorttua ja on surullista, että oikeasti tajuan sellaisissa tilanteissa, että pitäisi useammin käydä kahvilla ja syödä pulla miettimättä sopiiko se makroihin.

Rakastan suorittamista. Olen parhaimmillani kalenteri pullollaan ja tehtävälista kädessä. Tunnen itseni ylivoimaiseksi superihmiseksi tehtyäni 17 päivää putkeen töitä, treenattuani saman aikaisesti 4 kertaa viikossa, onnistuttuani siinä sivussa nukkumaan jopa suht kunnolliset yöunet ja punnitsemaan ruokani joka päivä. Saan siitä sairasta mielihyvää, vaikka nyt sellainen kaikki tuntuu syövän mut hengiltä. Jos ei ole aikatauluttettua tekemistä niin silloin todennäköisesti en myöskään tee mitään, mutta miksi se tuntuu laittomalta? Olla tekemättä mitään? Vituttaa, että vapaapäivinä joudun kerätä voimia seuraavaan työ ja treeniviikkoon, enkä esimerkiksi ehdi nähdä ystäviä tai siis lähinnä jaksa. Ja vituttaa, että ihmiset sanoo, että ”Sellasta se elämä nyt vaan on”. Vitut ole! Tai ei ainakaan tule olemaan!

Odotan tammikuuta kuin kuuta nousevaa, että saan pakata tuon rinkan ja jättää nämä velvollisuudet kauas taakse. Mikään raha maailmassa ei ole sen arvoista, että arki tuntuu tältä…suorittamiselta, että sitä kadottaa itsensä, laiminlyö ystäviään ja joutuu tinkiä kaikesta siitä mikä on itselle tärkeää. Että joutuu elää sitä kuuluisaa ”Sitten kun” elämää, jota nytkin elän odottaessani vain ensi kevättä.

Tässä paatos naiselta, jolla periaatteessa kaikki on niin hyvin, että on varaa valittaa, kun sitä kaikkea hyvää on liikaa. Ei ku lepposta sunnuntaita toverit.