Enkelit elävät kanssani

Tämä on ihana tunne. Tuntea avoimesti, kuinka todella olen kuorinut sen kovan kuoren itseltäni ja uskallan olla kaikessa, ja kaikelle avoin.

Aluksi koin todella, että tämä blogi tulee olemaan  muistopankki urheilusuorituksille, treeneille ja kuville vartalostani kun se muuttuu täydellisemmäksi päivä päivältä. Se nyt ei mennytkään niin. Minun on saatava sanoa muutama sananen jostain aivan muusta, näköjään lähes joka päivä. Tämä urheilu vaan kummasti auttaa minua löytämään sisältäni niitä patoumia ja asioita joita on pakko purkaa, päästäkseen totaaliseen mielenrauhaan. Minä olen aina ollut ihminen joka tuo äänensä kuuluviin, mutta nykyään hieman eritavalla ja eri asioista, kuin silloin kapinavuosinani. Hämmästelen uskallustani, mutta näillekin sanoille löytyi juuri tänään oikea aika ja tarkoitus. 

 

Kapinallinen teini otti ensimmäisen tatuointinsa 

”Ensimmäinen tatuointisi ja ihan tosissasi kaulaan sen otat? Siinä tapauksessa olisi ehkä parempi, jos tehtäisiin siitä vähän pienempi.”   

”EI KUN SE ISO ON HYVÄ, tää on mulle tärkee!”   

Nyt tuo aikuiseksi kasvanut teini on tässä henkisesti enemmän kuin valmiina avaamaan suunsa, kertoakseen tatuointinsa tarinan.       

  

Yksi niistä enkeleistä kertoi, että voitan  

Olin tuolloin päivävapailla lastenkodista. Sain vapaapäiviä jonkin verran, jotta pääsisin miekkailutreeneihin. Niinä kertoina taisin miettiä enemmän sitä, että ottaisinko jalat alle ja lähtisin karkumatkalle. Erityisesti tuo päivä on jäänyt mieleeni, sillä olin vihan ja kapinoinnin sijaan vain onneton. Nyt tässä aikuisena mietin, miten olin edes taistellut itseni joka kerta sinne salille samaa reittiä pitkin, missä raiskaus oli tapahtunut. Se rikos mikä vei minut lopulta sinne lastenkotiinkin. 

Sinä päivänä treenin jälkeen istuin pukukopissa ja olin niin sanotusti juuri heittänyt pyyhkeen kehään. Mietin niitä lukuisia kysymyksiä jälleen. ”Miksi minulle on käynyt näin?”, ”Miksen minä voi mennä kotiin äidin luokse?”, ”Miksi minä olen lastenkodissa?”, ”Miten minä jaksan?”, ”Koska pääsen kotiin?”.

Samassa ovi aukesi ja pieni tyttö asteli viereeni istumaan. Tumma kaunis, rutistettava pienokainen. Hempeä ja iloisuutta loistava, joka suunsa avatessa mykisti minut täysin. Äärimmäisen sanavalmiiksi, kova ääniseksi ja taistelijaksi osoittautuva ystäväiseni kertoi asiansa ennen kuin ehdin edes kysymään hänen motiiviaan istahtaa viereeni. 

Hän puristi kättäni, katsoi minua onnellisena syvälle silmiin ja sanoi : ”Hei katso! Minulla on monta mitallia kaulassa! Minä olin tuolla kilpailuissa ja vaikka en jaksanut niin päätin että jaksan! Ja kun minä jaksoin, niin voitin! Katso montako mitallia minulla on. 

Hymyilin hämmentyneenä ja muistan ihmetelleeni miten muut naiset pukuhuoneessa eivät noteeranneet tyttöön millään tavalla. Tunnevammaisia ihmisiä tämä maailma täynnä, eivätkö he nähneet? En tiedä siitä sitten, mutta tiedän hetken olevan juuri minulle suotu. Jo tuolla hetkellä kuitenkin tiesin, että hän kävi istumaan juuri sen ihmisen luokse, joka näitä lauseita tarvitsi. 

Tyttö irroitti hitaasti otteensa kädestäni, hymyili minulle ja katosi kuin tuhka tuuleen. Olisin niin kovasti halunnut juosta perään ja kehua hänen vanhemmilleen herttaista käytöstä, mutta tyttö todellakin hävisi.  

Pakkasin tavarani pikaisesti ja lähdin harppoen hallista ulos. Tunnelma oli maaginen. Soitin äidilleni ja kerroin nähneeni enkelin.   

Kävelin katua pitkin ja itkin vuolaasti kuin pieni lapsi. Kova kuori oli tuon hetken täysin poissa ja olo oli kevyt kuin höyhen.  

   

Sitten minä todellakin voitin – oman elämäni kolme mitallia

Voitin oikeudenkäyntini raiskauksesta. Työpäivän mittaisen taistelun syyllisten kanssa samassa salissa. Pelonsekaisena ja silmät päästä itkien. Olemalla rehellinen.

Voitin oikeudenkäyntini huostaanoton purusta. Sitä päätöstä odotellessa halusin luovuttaa sata kertaa. En jaksanut odottaa. Entä jos häviäisin? Minä en tosiaan meinannut jaksaa, mutta päätin, että jaksan.  

Voitin oikeudenkäyntini Muhoksen Pohjolan Koulukotia vastaan. Olemalla avoin. Sinä päivänä saliin astellessani jo edellisten taisteluiden pohjalta tiesin, että rehellisellä ei ole mitään hätää. Olla sitten avoimesti rehellinen? Kannatti. Sillä minä voitin kolmannen kerran. 

Tämä kaikki muistutuksena kaulassani 

En voi kuin hymyillä siitä, että ihana tyttö kertoi minulle sanomansa, ja toimi esimerkkinä minulle. Minä jaksoin ja voitin! Useamman kerran! Lapsen suusta totuus tulee!

 

Minä uskon, että emme elä tässä julmassa maailmassa kukaan yksin. Ympärillämme on vilskettä ja vilinää koko ajan. Lapsenomaista riemua ja huolettomuutta. Avasin itse mieleni tälle kaikelle välittömästi tavattuani tuon ihmeellisen ihmismuodossa esiintyvän viisauden.   

Siksi en kävelekään enää nenä pystyssä – vaan kaula edellä, missä koristaa suuuurella tekstillä ”The Angels live with me”.  

                                                                   

                                                                             Krista