selviytyminen ja suoritus
HA!
Vaikka kuinka tämä maailma on yrittänyt minulle heittäytyä hankalaksi ja olen sairastellut sekä nukkunut pommiin – Heräsin tänään viideltä. Viideltä. Vielä kerran – viideltä. Minun oli jopa vaikea edellisenä iltana mennä nukkumaan, kun en malttanut odottaa pääseväni treenaamaan pt-Miran kanssa aamulla!! Weird….
Olin hyvin varautunut liikkumaan tuohon epämääräiseen aikaan ulkona, sillä toki minullakin oli polte perseessä, että nämä kaikkien uutisoimat ”matut” nappaisivat minut. Ja salimatkan pimeimmällä kadulla se sitten kävi. Kaksi tummaa hahmoa lähti kävelemään perääni ja puhuivat keskenään kielellä jota en ymmärtänyt. Kummasti vauhtini kaksinkertaistui ja ei väsyttänyt enää yhtään. Mietin samalla heidän taktiikkaa napata minut, koska selkeästi he pysyttelivät ojanreunalla ja pysähtelivät fixailemaan suunnitelmaansa.
Ei auttanut, oli pakko vilkaista taakse ja mitä vit… no niimpä tietysti – pari kaverusta pienessä tuiskeessa kotimatkalla hämeenkadun approsta. Koska kyseessä oli reippaasti pilkun jälkeistä aikaa eikä naisia ilmeisesti tarttunut matkaan, pysähtelivät he sitten toisillensa tunnustamaan rakkautta ”veli anna hali”-meiningillä. Kuitenkin sillä kielellä mitä selväpäinen etumatkaltansa ei ymmärtänyt.
Joten suotta tässä pelätä, oli kyseessä sitten suomalaiset tai ulkomaalaiset. Samanlaisia me ollaan kaikki – nimittäin arvaamattomia. Ja koska itse tuon jälkeen päätin, etten enää pelkää tai lähde kuluttamaan aikaa asioiden vatvomiseen (johon minä yksin protestoimalla en voi vaikuttaa), voin sanoa suoraan -jos joku mut nappaa niin mielellään ulkomaalainen, kiitos. Oon aina haaveillut ruskeasilmäisestä kaverista…
ANYHOW ITSE AIHEESEEN; Tuosta draagisesta välikohtauksesta selvinneenä aletaan tosiaan olemaan vahvalla polulla. Olen nimittäin laskenut luovutusaikani urheilun suhteen olevan keskimäärin sen kaksi viikkoa.
Ensimmäinen viikko on mennyt aina ”fitness”-kuvien postailuun ja uusien urheiluvaatteiden hankintaan. Ja toinen viikko siihen olemattomien urheilusuoritusten kirjailuun facebookkiin. Sattuu ihan sydämeen muistella päivityksiä ”huh huh, nyt tiukka treeni takana, sitten vielä pyykit ja kämppä kiiltään. Tehokas päivä”. Todellisuus on ollut saippuasarjojen töllöttämistä virne naamalla siitä, ettei kukaan tiedä etten ole tehnyt yhtään mitään.
Onneksi tuo typerä luovutusaika on selätetty ja proggista on takana melkein kuukausi! Kuukautispäivääni juhlistettiin aamuisella kuntopiirillä. Kuten edellä mainitsin, weird, en ole aamuvirkku. Joudun kuitenkin perumaan puheeni. Jatkossa haluan, ja tulen olemaan. Ihan vielä en pullaa aamukolmelta silti ala leipomaan, vaikka (lähestulkoon jumalani) pt-Mira väitti, että tämäkin piirre saatetaan minussa ajan myötä havaita.
Tästä eteenpäin projekti muuttuu aivan varmasti aamupainotteiseksi! Positiiviset puolet tästä voin heti listata ranskalaisin viivoin:
– liikut aikaan, jolloin on pimeää eli meikki on täysin turha. Mutta entä jos salilla on arvostelevia katseita? Ei ole. Tuohon aikaan näin vain pariskuntia (joo, niitä ihania eläkkeellä olevia tuulipuku-pariskuntia) jotka katsovat pää kallellaan sallivasti niinkuin maailman söpöimmät koiranpennut
– on niin rauhallista, että ehdit kuvittelemaan venytellessäsi olevasi synnytysvalmennuksessa ja itse treeniä tehdessäsi Eric Prydzin Call on me-musiikkivideon kuvauksissa. Suoraan sanottuna ainut aika, kun voit soveltaa toimintasi alitajunnassa oleviin haaveisiisi. Kyllä, minusta tulee joskus äiti
-et tule myöhästymään töistä. Tänään olin niin ajoissa, että oli mentävä jo kahdeksan korvilla rakkaita työtovereitani ulos vastaan…ei malttanut enää odottaa
-olet illalla normaaliin aikaan väsynyt ja nukahdat kuin tukki. Ei jää aikaa murehtia, se on pakko tehdä eväät ja startata taas aamulla!
Nöf, Krista