Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus…
Nykyhetkeen päästäkseni minun on kirjoitettava asioita keväältä ja kesältä tänne. Tästä blogista tuleekin väliaikainen ”omaelämänkerta”, matkakuvaus taitekohdasta nykyhetkeen.
Tilanteessa jossa omat sanat loppuu musiikki kertoo tarinaa puolestaan. Musiikki osaa pukea sanoiksi ne syvät mietteet joita ei uskalla sanoa ääneen edes itselleen.
”En osaa sanoo sanaakaan. Et kai mun runoutta enää kuulekaan. Yksi mykkä ja yksi kuuro Ei yhteyttä, linja on huono.
Ain pidin sua sylissäin, Kunnes navat kääntyi väärinpäin. Nyt yksi siellä ja yksi tuolla. Yhdes piti elää, yhdes piti kuolla” -Chisu-
”Onko se sitä että tahdon sinun olevan vain mun. Ja jos luovun sinusta niin silloinko epäonnistun. On sanottu että se kestää mitä vaan
Mut miksi luopuu itsestään ja rajoistaan.” -Jenni vartiainen-
Chisun keikalla itkin pudistavia kyyneleitä Sama nainen kappaleen aikana. Se oli anteeksiantoa ja eteenpäin menemisen hetki. Hetki jolloin päätin olla armollisempi itseäni ja läheisiäni kohtaan. Se, että oivaltaa kantavansa mukanaan tunne taakkaa oli minulle pelastus. Se, että pelkää jatkuvasti menettävänsä toisen ihmisen, eikä uskalla ottaa rakkautta vastaan kuluttaa sisältäpäin ihmistä. Ihminen jonka kanssa elän ansaitsee kaiken rakkauden ja luottamuksen. Yhteinen lupaus ei saisi olla ainoa syy olla yhdessä, vaan se, että haluaa ja tarvitsee toisen ihmisen rinnalleen. Ei ole väärin tarvita toista ihmistä. Uskottelin vuosia itselleni, että on väärin tarvita toista. On oltava itsenäinen ja toimiva yksikkö, tuli mitä tuli. Mutta juuri vastoinkäymisissä toisen arvon huomaa, että hän tukee ja kannustaa, eikä hylkää.
Jos ensinmäinen ohjenuorani kuului: ”toteuta haaveesi”, niin toinen kuuluisi ”uskalla rakastaa”.
