Ja taas se tapahtui, henkinen luhistuminen. Se oli kyllä odotettavissa mutta sitä aina kuvittelee hullussa mielessään että selviää.

Edellisestä pitkästä sairaslomasta on kuitenkin vaan tovi ja nyt sain 2 viikkoa sairaslomaa.

Oon ollut nyt neljä viikkoa ilman terpiaa, minä joka olen tottunut käymään kerran viikossa. Edellinen terapeutti lopetti ja olen odotellut että saisin uuden terapeutin joka sitten vihdoin ja viimein viime viikolla mulle löytyi mielenterveystoimistosta, tosin muutaman kiukkusen puhelun jälkeen. Nyt olenkin sitten epätoivoisesti odottanut aikaa mitä ei ole vielä postiluukusta tipahtanut.

Välillä tuntuu että läheisetkin on niin turtuneet näihin mun olohin jotka menee ylös ja alas. Kai se loppupeleissä on niin että vertainen on se joka parhaiten ymmärtää. Oon siinä mielessä onnellisessa asemassa että saan vertaistukea niin netin ryhmien kautta kuin live-elämässäkin. Mutta kun välillä tuntuu että koko ajan on hakemassa toisten tukea, pelkää että hekin turtuu.

Mulle on usein terapeutti ja psykiatri sanoneet että mulla on voimavaroja. Mutta nekin voimavarat ehtyy..jos niitä edes on.

Tää kevät on ollu mulle erityisen vaikea. Yhdessä vaiheessa olin valmis luovuttamaan, lopettamaan kuntouttavan työtoiminnan. Nyt nuo samat ajatukset hiipii mieleeni. Eihän kuntouttavan työtoiminnan tarkoitus ole se että voisin huonommin. Toisaalta kun voin hyvin niin nautin työstäni ja aamulla nousen tyytyväisenä kun on paikka mihin mennä. Joka asialla on hyvät ja huonot puolet, teet niin tai näin..

Viime päivät olen ollut tosi ahdistunut ja niin kuin lääkäri mulle tänään sanoi että mulla on tosi matala stressinsietokyky. No se ei ollut mikään uutinen.

Yks ilta mietin kuinka ennen usein kärsin sydämen rytmihäiriöistä ja ne sai mut menemään pitkin seiniä. Nykyään on tuo huimaus joka tekee mulle saman. Kai tää sairaus vuosien saatossa jollakin tapaa muuttaa muotoaan, en tiedä. Nyt kuitenkin tuntuu että tuo huimaus invalidisoi mua tosi pahasti. Lääkäri kyllä yritti lohduttaa että johtuu todennäköisesti stressistä ja lihasjumeista.

Oli miten oli, kai täältä taas noustaan mutta joka kerta se on vaikeampaa. Nyt vaan pitäisi ymmärtää levätä ja olla itelleen armollinen, jos ei jaksa niin ei jaksa.

Ja kiitos Sinulle <3 joka muistutit blogin olemassaolosta..