Lähde kävelemään!

Voi kuinka useasti olen nuo sanat kuullut.

Lähde kävelemään! Voi kun se olisi noin yksinkertaista niin kyllä mä kävelisin.

Kymmenen vuoden sisään kuuluu pitkä ajanjakso kun olin kotini vanki. Ikkunasta katsoin kun elämä lipui ohitse.

Terapiassa kävin kun isäntä kuljetti kynnykseltä kynnykselle, kunnes lääkäri päätti ettei jatka sairaslomaani. Syyksi sanoi ettei viittitä käyttää kaikkia sairaspäiviä loppuun. Itse olin tuohn sen verran huonossa kunnossa etten osannut pitää puoliani mutta onneksi isäntä piti.

Eikä mennyt kauankaan kun mulle löytyi paikka psykiatrisen sairaalan päiväosastolta. Aaamulla sinne mentiin ja iltapäivällä sitten kotiin. Siellä oli kaikenlaisia ryhmiä laidasta laitaan. Mun lottovoitto oli omahoitajani jonka kanssa kemiat kohtasivat heti. Yhdessä sitten opeteltiin kävelemään, ensin mentiin rappusille ja siitä sitten laanettiin reviiriä. Ensimmäinen suuri saavutukseni oli kun kierrettiin talo.

Päiväosasto jakso kestää keskimäärin 3kk, minä olin siellä 9kk. Sinä aikana vaihdettiin lääkitys, opeteltiin kävelemään ja palattiin työelämään.

Päiväosaston muut asiakkaat tulivat läheisiksi, vertaistuki oli korvaamaton. Sain uusia ystäviä jotka edelleen kuuluvat elämääni <3

Tänä päivänä en vieläkään pysty kävelemään. Kävelen aina tien reunassa ja tuijotan maata, ahdistus kun valtaa mielen alan kiemurtelemaan.

Mutta en vaadi itseltäni liikoja, aina ei voi onnistua. Vielä kun oppisi ettei takapakeista tartte masentua ja maailman kaatua.