Mun piti alunperin kirjoittaa positiivisuudesta. Mutta ehkä tästäkin kirjoituksesta jotain positiivista löytyy.

Mun kuntouttava työtoiminta päättyy nyt vuoden lopussa ja sitten jään taas kotiin. Olen ajatellut jos kokeilisi tehdä töitä palkkatuella tai mennä työharjoitteluun. Tämä päivä kuitenkin pudotti mut taas maanpinnalle. Kuntouttava työtoiminta on siitä hyvä systeemi ettei tarvitse olla joka päivä töissä ja voi tarvittaessa lisätä tai vähentää työpäiviä oman jaksamisen mukaan. Ite olen tehnyt kolmea päivää viikossa minkä olen todennut hyväksi. Välillä tosin tuntuu että se on liikaa ja toisinaan oisin valmis menemään vaikka joka päivä.

Oli kuinka oli, tänään oli vaikea päivä töissä. Sain kuin sainkin mentyä pelipaikalle paniikista huolimatta. koko ajan teki mieli juosta karkuun eikä itkukaan kaukana ollut. Tässä kohtaa astui esille vertaistuki ja ne tsemppiviestit loi uskoa että tästä selvitään. Ja selvittiinhän siitä kunnialla, tällä kertaa minä voitin paniikin eikä paniikki mua.

Maanantai on mun kuntosalipäivä ja koko aamun pyörittelin mielessäni että soitan ja siirrän sen huomiselle. Mutta kun työpäivä oli ohi, mulla oli niin voittajafiilis ja menin sinne kuntosalille. Toisaalta luonto ei tällä kertaa antanut periksi luovuttaa. Jälkeenpäin olisi harmittanut.

Siispä rankka päivä takana josta yleensä muistan ne huonot asiat. Nyt pitäisi yrittää opetella muistaa ne positiiviset asiat mitä päivään mahtuu.

Helpommin sanottu kuin tehty. Huomenaamulla varmasti jännitän töihin menoa mutta koitan ajatella että selvisin eilenkin niin selviän kyllä tänäänkin.

Pelko on pahempi kuin paukahrus, kuinka useasti olen nuo sanat äitini suusta kuullut kun jännitän/pelkään jotain tulevaa.

Väitän että jokainen ihminen pelkää jotain ja joka sanoo ettei mitään pelkää niin valehtelee. Tämä on mun mielipide.

Jo ala-aste ajoista saakka oon pelännyt hammaslääkäriä, kultaisina 70-luvun vuosina hammashoito oli jotakin aivan muuta kuin nykypäivänä. Mulla menikin sitten reilu kymmenen vuotta kun en uskaltanut hammaslääkäriin mennä. Sitten loppujen lopuksi kun sinne uskaltauduin rauhottavien ja isännän mukaan tulon jälkeen oli hammasremontti melkoinen.Vaikka sitten jouduinkin siellä säännöllisesti käymään ei pelko hellittänyt. Mulla on aivan ihana oma hammaslääkäri joka ymmärtää pelkoni ja hoitaa mua kuin pikku lasta.Ilman häntä ei hammasremontti olisi onnistunut.

Kuolemanpelko astui kuvioihin 90-luvun puolessa välissä kun isäni äkillisesti kuoli. Isäni kuolema on tänäkin päivänä mulle tosi vaikea asia. Se jätti jälkeensä kuolemanpelon joka välillä istuu mun olkapäällä hyvinkin vahvasti. Terapiassa ollaan aina välillä yritetty asiasta puhua mutta ahdistun enkä kyllä ole oikein suostvainen edes asiasta puhumaan. Moni asia elämässäni mitä pelkään on toisten mielestä varsin vähäpätöinen juttu mutta mulle tosi iso asia. Ei pitäisi koskaan vähätellä toisten pelkoja vaikka ne voi välillä hullulta kuulostaakkin mutta ne on täyttä totta ihmiselle joka sitä pelkoa tuntee.

Mun pelot liittyy hyvin pitkälle pitkälle sairastamiseen, pieni flunssakin saattaa välillä saada mut paniikin valtaan. Joka tapauksessa kun puhumme näistä peloista terapiassa ja mietimme miksi? päädymme melkein poikkeuksetta kuolemanpelkoon, sinne se päätelmä yleensä päättyy. Voisin sanoa että kuolemanpelko hallitsee elääni, valitettavasti. Välillä se on pinnalla ja parempina kausina se jää unholaan.

Miksi kiroitan pelosta/peloista? Ehkä toivom että ihmiset ymmärtäisivät että jokainen pelkää ihan omia juttujaan, juttuja jotka voi omasta mielestä tuntua vähäpätöisiltä.

Ja ehkä siksi että tällä hetkellä mä pelkään.