Apua, tissit!
Viime aikoina on eri blogeissa pyörinyt yllättävän paljon tissikeskustelua. Liekö lähtenyt lumipalloefektinä tästä Iltalehti-julkisuudenkin rajan ylittäneestä A Beautiful Body -haasteesta, jossa eri ikäiset äidit purkavat tuntojaan raskauden ja synnytysten muuttaneista vartaloistaan. Itse en osaa siihen samaistua, kun yllättävän vähän on tullut synnyteltyä! Mutta koska olen tunnetusti tissien puolestapuhuja, päätin tarttua valloillaan olevaan tissiaiheeseen!
Olen siinä mielessä onnekas, että osaan samaistua elämään ja varsinkin teini-ikään sekä hyvin pienillä rinnoilla, että suurilla. En muista koskaan ottaneeni kovin suuria paineita rinnoista, enhän ole oikein koskaan ollut muutenkaan kovin ulkonäkökeskeinen. Äitini on kertonut, että ala-asteella piti kanssani enemmän käydä keskusteluja aiheesta ”Etkö sä löytäisi jotain edes vähän enemmän yhteensopivaa päällesi?”, kuin hoputtamista vaatteiden valinnassa. 10-vuotias Miisa kun ei koskaan ollut kiinnostunut vaatteista sen kummemmin, kunhan niillä pystyi piirtämään tai pelaamaan keinu-masaa. En ole myöskään koskaan kokenut rinnoista suurempaa sukurasitetta, sillä omassa suvussani on niin erikokoista ja -näköistä vartaloa, ettei minua ole koskaan odotettu sopimaan mihinkään varsinaiseen muottiin.
Ehkä ensimmäisiä muistoja rinnoista ja naiseudesta on se, kun isosiskoni rinnat vain jossain kohtaa ala-asteella ”tupsahtivat” esiin (ja onpa hän myös kertonut ensimmäisen poikaystävänsäkin paljastaneen seurustelun syyksi luokan ekat tissit) ja omasta mielestäni yhtäkkinen rintojen kasvu oli vain hassua. Hieman hämmentävää ja outoa, mutta ennenkaikkea hassua. Silloin siskoa tisseistä pilkatessani totesi äitimme, että ”Kyllä ne sullekin vielä tulee, odotahan vaan!”. Ei varmasti muuten tule, huusin ja juoksin ulos leikkimään. Olen itseasiassa muutenkin ollut suoranainen joy pikkusiskona, kun elävästi muistan myös siskoni ensimmäiset kuukautiset, ja kun sain sen selville. Levittelin löytämiäni siteitä pitkin taloa, nauroin ja lauloin pilkkalaulua, sekä itsekseni valtaa uhkuen mutisin:
”Ei varmasti tule muuten mulle niitäkään! Tyhmät aikuiset.”
Mutta ikävä kyllä kummatkin jossain vaiheessa sain, vaikka vastaan taistelu olikin kovaa. Tiettyyn pisteeseen asti. Muistan vieläkin seiskaluokan keväällä Espanjassa asuessamme nähneeni lasiovesta heijastuksen sivuprofiilistani, sekä ruskeasta topista erottuvan tissivaon! Ja vau miten se olikin hienoa! Koko yläasteen ajan rintani olivat A-B-kuppia, ja vaikka siskoni rinnat olivat teini-ikäiselle Miisalle valtavat en koskaan odottanut itselleni samanlaisia. Ajattelin, että tässä sitä nyt ollaan, tismalleen äitini kopiona. Pienet rinnat, hoikka varsi, kapea vyötärö ja leveä lantio.
Mutta yläasteen ysiluokan ja lukion ensimmäisen luokan kesän aikana jotain erikoista tapahtui, sillä lähdin kuukaudeksi vaihtoon Kaliforniaan ja sen kuukauden aikana lihoin lähes kymmenen kiloa, ja kuppikokonikin suureni parilla kupilla sinä aikana. Itse en tosin huomannut mitään eroa, mutta muistan elävästi kun olin ystäväni Saaran kanssa yhteisillä ystävillämme loppukesän grillauksessa, katselimme seuraavana aamuna Stam1nan keikkavideota ja sohvalla maatessani Saara ilmoitti, ettei pysty käsittämään miten mulla yhtäkkiä onkin ihan jättikokoiset tissit! Niin, vähänpä tiedettiin, sekä minä, että Saara.
Tällä hetkellä kuppikoko on liikkeestä riippuen H-K. Mutta edelleenkään en näe niitä mitenkään isoina, ainoastaan normaaleina. Ihan tavallisina. Voisi olla isommatkin. Olen näin oman elämäni keittiöpsykologina päätellyt, että syy omaan sokeuteen kroppani kanssa on ollut teini-iän pienet rinnat. En ole missään vaiheessa joutunut kokemaan mitään kiusallisuutta tai hämmentävää tunnetta kropan suurien yhtäkkisten muutosten kanssa. En ole oikein koskaan ymmärtänyt (tai joutunut ymmärtämään) suurta epävarmuutta oman vartalon, sekä erityisesti rintojen kanssa. Oma kroppa on aina vain ollut. Se vain on.
Mutta ei ole itseasiassa kauaakaan, kun Facebookissa jaettuna näin Iltalehden omalle ”Dear Eki”-palstalle päätyneen nuoren naisen vuodatuksen epävarmuudestaan ja rumista, liian suurista rinnoistaan. Naisen suurin pelko oli miehen kanssa yhdessä suihkussa käyminen – mitä jos mies pitää häntä hirvittävänä, epäseksikkäänä ja riippuvana lihakasana? Muuten nainen oli kuulemma aika pienikokoinen ja hoikka. Koko teksti hämmensi minua sen verran, etten oikein saa mitään järkevää lausetta muodostettua aiheesta. Ensinnäkin mielestäni olisi ideaalia se, että jokainen ihminen odottaisi kumppaniltaan sen verran suurta älykkyyttä, että hän olisi ennen sitä yhteistä alastomuutta jo huomannut ne rinnat, olivat ne sitten isot tai pienet. Ettei niitä sitten siellä suihkussa tarvitse alkaa ihmettelemään tai kauhistelemaan. Haluaisin myös tavata sen miehen, joka naisen kanssa suihkussa kiinnittäisi mitään negatiivista huomiota naisen suuriin rintoihin.. Mutta tartuin kuitenkin nyt oleelliseen: Siispä minulla on tähän väliin ilmoitusluontoinen asia kaikille, ketkä sitä eivät vielä tiedä!
Isot tissit roikkuu.
Ikävä kyllä. Se on julma ja kylmä fakta, että rasvakudoksesta ja maitorauhasista muodostuneet rinnat käyttäytyvät painovoiman (you bitch!) vaikutuksesta täysin eri tavalla, kuin silikoneilla saavutetut vastaavat. Toivottavasti nyt jokainen, joka on mitään muuta kuvitellut, ymmärtää asian laidan. Ja toivon, ettei kukaan, toistan: ei kukaan, nuori nainen häpeä omia suuria rintojaan seurustelukumppaninsa edessä. Tai päinvastoin pieniä rintojaan.
Sillä vaikka omatkin rintani roikkuvat, niissä on raskausarpia, ne ovat painavat, ilman rintaliivejä hikoavat ja tekevät muutenkin kaikkea epäeroottista suurimman osan ajasta, niin ne on silti mun. Ja mä rrrrakastan niitä! Ja sanottakoon nyt vaikka se täysin irrelevanttia onkin – eikä sen pitäisi vaikuttaa kenenkään minäkuvaan millään lailla – mutta en minäkään niistä koskaan mitään huonoa ole kuullut. Päinvastoin.
Loppujen lopuksi kun rintojen koolla, muodolla, merkillä tai mallilla ei ole mitään merkitystä. Ainoastaan sillä on merkitystä, miten ne kantaa ja miten kantaa itsensä.