Joulu on taas, joulu on taas.

Kattilat täynnä puuroo. No ei kai nyt ihan vielä, vaikkakin päälläni oli eilisen joulukuun ensimmäisen päivän kunniaksi punainen mekko.

Viime postailusta on taas näemmä kulunut jo viikkoja, vaikka edellinen blogikirjoittelu tuntuukin olevan maksimissaan kahden yön takana. Sen jälkeen on ehtinyt taas sattua ja tapahtua kaikenlaista – lähinnä töissä – vaikka mukaan onkin mahtunut Jenni Vartiaisen keikka, suvun kanssa vietettyjä pikkujouluja ja…

Hmmm. Pohdin tässä varmaan viiden minuutin ajan, että oonkai mä nyt kolmessa viikossa jotain muutakin tehnyt, mutta en itseasiassa taida olla. Vielä parin viikon ajan töissä eletään sesonkiaikaa kun pikkujoulukausi on kuumimmillaan, mutta sen jälkeen pitäisi alkaa helpottaa. Viidentoista tunnin yöunista saman mittaisiin työpäiviin siirtyminen on aiheuttanut ajoittaista kiristelyä pään sisällä ja kuluneiden viikkojen aikana en ole ehkä ollut parasta mahdollista seuraa – ainakaan kotona. Viime viikolla vuoden kiireisimmän työviikon ja selän takaa hiipivien pms-oireiden seurauksena lyhistyin puoli kahdentoista aikaan illalla itkien makuuhuoneen lattialle, kun tuntui ettei vuorokauden tunnit riitä millään kaikkeen, mitä pitäisi ehtiä tekemään.

Viime viikonloppuna kuitenkin juhlittiin perinteiseen tapaan pikkujouluja Mumilla.
Ja kuten perinteeseen kuuluu, pikkujouluksi pukeuduttiin. Ei sillä, että me yleensä sukujuhlissa alasti pyörittäisiin, mutta meidän kielellä pukeutuminen tarkoittaa sitä, että saa laittaa mekon päälle, korkokengät jalkaan ja hiukset kiharalle.
Näin sesongin aikana kun työkeikkoja on muutama viikossa, on se hienoksi pukeutuminenkin kadottanut hohtonsa täysin. Mä olen yleensä aina se, joka nimenomaan haluaa pikkujouluna ja Tapaninpäivänä pukeutua, mutta näin kun on kolme-neljä kertaa viikossa se pikkumusta tai maximekko päällä, stay-upit jalassa, hiukset kiharrettuna ja täysi meikki päällä, ei se laittautuminenkaan oikein tunnu miltään.
Ärsyttää vaan, kun ne stay-upit valuu, eikä pysy edes jaloissa.

Koska lauantaille osui myös pikkujoulujen lisäksi keikka illalle, menimme Mumin luokse jo varsinaista kutsumista aikaisemmin. Onneksi myös äiti, Emmi. Sunná ja kumppanit saapuivat paikalle aikaisemmin, että ehti edes perhettä kunnolla näkemään, ennenkun piti lähtiessään heittää heipat vasta saapuville muille sukulaisille.
Paras ennakkoasetelma keikalle lähtemiseen ei siis ollut, kun suvun pikkujoulujen missaaminen harmitti. Onneksi mieltä nostatti autossa ollut hyvä tunnelma – joka kesti aina siihen asti, kun selvisi toisen samaan aikaan olevan keikan kanssa kohdatut ongelmat. Hyvää fiilistä sakotti myös hitusen verran pimeässä yhtäkkiä välähtävä nopeuskamera ja mahdollinen kuskin ajokortin menetys… No, ei auta itku markkinoilla, mummo lumessa tai maito kaatuneena.

Onneksi kuitenkin lauantainen keikka oli ehdottomasti koko syksyn paras, joten illasta ei painanut mikään huoli eikä murhe. Varsinaisesti keikan huikeus ei tosin tullut yllätyksenä, sillä osittain samalle porukalle olin jo vetämässä Murhamysteeriä parisen viikkoa sitten, joka myös oli kaikinpuolin huikea keikka. Pääsin silloin pelaamaan asiakkaiden sekaan (palkkamurhaajaa tottakai) ja loppukeikasta kuolinkin traagisesti polttopulloon kosinnan hetkellä.
Tällä keikalla olin apuisännöimässä, joten naimisiin asti en ikävä kyllä päässyt. Mutta mahtavan keikan takasi taas mitä mahtavin porukka, joiden kanssa pelistä tuli oikeasti mielenkiintoinen ja vielä sitäkin hauskempi.

Loistavissa fiiliksissä matkalla takaisin Tampereelle kuski ajoi vielä varmuuden vuoksi toiseenkin nopeuskameraan, mutta niin huisin keikan jälkeen (ja niin absurdissa tilanteessa) se lähinnä vaan nauratti. Paljon.