Kun minusta tuli aikuinen.

Kaikista näistä haasteen päivistä ja vuosista ainoastaan tästä tiesin heti missä olin. 17.7.2010. Siksi siitä aloitankin. Kyseinen kesä nimittäin opetti minulle elämästäni ehkä enemmän kuin mikään muu siihen asti. Tai no unohdetaan se ”ehkä”, opettikin. Luultavasti enemmän kuin olen senkään jälkeen oppinut. Kesä 2010 kului nimittäin pelastaessani. Ei, en pelastanut Afrikan köyhiä, häkkeihin lukittuja turkiseläimiä tai edes maailmaa. Pelastin silloista poikaystävääni.

Jostain kumman syystä keväällä 18 vuotta täyttänyt Miisa kuvitteli, että ihmisiä voi pelastaa. Muuttaa. Auttaa! No, hyvin pitkän puolivuotisen jälkeen opin, että ei voi. Senhän ei tosin olisi kovin suurena yllätyksenä pitänyt tulla, kun sekä Emmi, äiti, että miljoona muuta ihmistä sitä mulle (yritti) kertoa. No kantapään kautta oppii parhaiten!

Kuten sanottu, olin juuri astunut täysi-ikäisyyteen ja siksi voimakkaimmillani! Vihdoin pääsin maailmaan itse, sain tehdä mitä halusin ja vastuu itsestäni oli enää vain ja ainoastaan minulla. Lukiota oli jäljellä enää yksi vuosi (siinä vaiheessa tosin ei ollut kovin varmaa, että montako vuotta kaiken kaikkiaan tuleekaan..) ja kesä oli elämän parasta aikaa. Juhannusta vietettiin kaveriporukallamme yhden ystävämme mökillä järven rannalla. Istuin laiturinnokassa maastohousuissa, puukko vyöllä, Karjala kädessä ja tukka sekaisin. Olin vettänyt koko päivän ihmisten kanssa ja tarvitsin aikaa yksin. Hengähtää. Laiturille kuitenkin hetken päästä tuli kuitenkin jo pitkään ”jotenkuten” tuntemani kaveri. Avauduttiin, tutustuttiin, juteltiin, ihastuttiin ja rakastuttiin. Ei mennyt kauaakaan, kun kaasu pohjassa laput silmillä etsittiin hänelle asuntoa, kun vanhempien luona majailu alkoi kyllästyttää. Asunto löytyi kun löytyikin, Tampereelta. Kyseisessä asunnossa vietin pitkälti koko kesän, välillä kotona käydessä vain vaatteita vaihtamassa. Olin samaan aikaan Tampereella hotellilla aamiaisella töissä, joten töihin kulkeminenkaan ei tuottanut ongelmia.

Koko kesä tuntuu näin jälkeenpäin hämmeltävältä. Hämärältä kesäillalta, tunkkaiselta auton etupenkiltä, tyyneltä järvenrannalta, David Bowielta, kolkoilta kerrostaloilta ja oudoilta ihmisiltä. Jonkun toisen elämältä. Vanha kaveripiiri vaihtui aika pitkälti uuden poikaystävän kavereihin, perjantai-illat Räikän uimarannalta istuskelusta keskelle metsää raksakopissa järjestettäviin reiveihin ja jatkoihin tuntemattomien ihmisten tuntemattomiin koteihin. Outoon palaan kurkussa ja paineeseen rinnassa, kun vieraan talon eteisessä on lasten kenkiä ja kylpyhuoneessa pieniä vaaleanpunaisia hammasharjoja. ”Asuuko täällä lapsia?” 

Kesän muuttuessa syksyksi poikaystävä lipui aina vain kauemmas. Muutin elokuussa ensimmäiseen omaan asuntooni ja vietimme hänen kanssaan kaiken ajan yhdessä, joko minun luonani tai hänen. Mitä pidemmälle syksyyn mentiin, sitä enemmän keskustelut: ”Pitäisköhän sun lopettaa? Tai edes vaikka pitää jotain taukoa..?” tulivat ajankohtaiseksi. Sitä vähemmän myös mitään ongelmaa oli. Koko syksy kuluikin painiskellessa tämän, sekä oman itseni kanssa. Mitä mä haluan? Onko tää liian raskasta mulle. Miksi mulla on koko ajan paha olla? Älä välitä siitä! Kyllä se muuttuu. Eilenkin se sanoi, et se lopettaa.. Se sanoi, että mä oon sille tärkein, eikä millään muulla ole väliä. 
Ja silti joka päivä, kun huominen tuli, syksy muuttui talveksi, huomasin aamulla ettei eilisestä ole mitään muistikuvaa.
Mitä niillä hienoilla ja kauniilla asioilla on merkitystä, kun ei se muista. Ei se muista taaskaan. Vaikka se sano et nyt se muistaa! Miksi mä ansaitsen tän? Mä oon ihan kaunis, fiksu ja mukava. Mitä mä teen väärin?

Niin, en mitään. Ikävä tosiasia kun on, ettei ketään toista ihmistä pysty muuttamaan tai pelastamaan tieltä, jonne hän on ajautumassa. Tai jonka hän on jo valinnut. Vaikka kuinka rakastaisi, yrittäisi, haluaisi ja toivoisi.

Kaikista vähiten addiktia.