Meidän Iskä.

Ei varsinaisesti isän oppi, niinkun Toimitus tänään kyseli, mutta ehdottomasti yksi parhaista hetkistä.

Viime vuonna, kun olimme pikkusiskoni Sunnán kanssa Utsjoella viettämässä kesää Iskän luona, kävimme yhtenä iltana porukalla paikallisessa Pub Rastigaisassa. Siellä samaisessa pubissa jossa olen itsekin kaatanut olutta turisteille aikoinaan, kun Utsjoella asuin.
Kuitenkin, tavalliseen tapaan tuona juhannusiltana paikan päällä oli pubin täydeltä Iskän vanhoja tuttuja, lapsuudenystäviä, koulukavereita, serkkuja, kummeja ja kaimoja.
Taas yhden ”Bures bures, mun lean Miisa ja son lea Sunná” -esittelyn jälkeen tokaisi paikallinen vanhempi mies isällemme, että kylläpä on pari kauniita tyttäriä siunaantunut.
Tähän Iskä vastasi sanoin:

”Niin, kyllähän ne kauniita on. Mutta sen lisäksi ne on myös älykkäitä, itsenäisiä ja kaiken kaikkiaan hyviä ihmisiä.”

Semmoinen on meidän Iskä. Semmoinen, joka ajelee 17-vuotiaan tyttärensä pään kaljuksi koska tämä haluaa niin, auttaa päähänpiston omaisessa muutossa pohjoiseen, korjaa rikkinäisiä keittiön kaappeja pyytämättä, kertoo samoja vitsejä vuodesta toiseen ja aina tukee tytärtään jokaisessa päätöksessä.