Muutaman viimepäivän aikana Anna Blue Eyesin puolella on käyty keskustelua treffikäytännöstä ja siitä, kumpi maksaa.

Itse olen ehkä hieman vanhanaikainen ajattelutavoissani, mutta lähtökohtaisesti toimin niin, että jos minä pyydän ystävääni/treffikumppania/randomia kadulta minun kanssani vaikkapa American Dineriin pancakesit syömään, niin myös tarjoan ne. Ihan vain kohteliaisuussyistä. Mielestäni silloin, kun toisen käyttövaroista tietämättömänä kutsuu tapaamaan itseään paikkaan, jossa aktiviteetteihin kuuluu jotain mikä maksaa, on kohteliasta maksaa toisen osallistuminen siihen.
Tämä tottakai vaihtelee sen mukaan, missä ollaan, kuinka isolla porukalla ja mitä tehdään, sekä ollaanko siitä oluelle lähtemisestä puhuttu yhdessä tapaan: ”Pitäisiköhän tehdä huomenna jotain?”

Tietenkin jokaisella on omat tapansa miten toimia, enkä oleta muiden toimivan itseni tavoin. Mutta yhtä asiaa keskustelun kommenteista en ymmärtänyt (tai oikeastaan ole koskaan ymmärtänyt) ja se on ystävälle/puolisolle velkaa oleminen. Keskustelussa puhuttiin tapauksista jolloin voi puolisolle tarjota ravintolaillallisen – ja se oli jos on selvästi toiselle velkaa. On jotenkin vaikea ymmärtää, että joillekin raha on todellakin niin suuri asia elämässä, että jokaisesta kahvikupista, ruokaostoksista, oluesta tai jopa yksittäisistä tupakoista pidetään kirjaa.
Itse olen tosin siitä onnekkaassa asemassa, että ystäväpiiriini on lähes aina kuulunut omanlaisiani ihmisiä. Jo silloin kun koulu ärsytti ja välitunnilla käytiin Subwayssa syömässä, saattoi ensin kassoille asti päässyt maksaa kummankin leivät. Ei siitä kuitenkaan mitenkään erityisemmin velkaan jääty, tai pidetty kirjaa kuka on maksanut kenellekin mitä. Seuraavana päivänä sitten maksettiin Salen karkki- ja limuostokset toiselle. Pidän erittäin kummallisena, että varsinkin pariskunta joka asuu ja elää yhdessä, voivat olla toisilleen velkaa.

Ongelmalliseksi koettiin myös tarjoilijan esittämä: ”Tuleeko laskut erikseen vai yhdessä?” -kysymys. Muistan, että jollain Lilyn palstalla on aikaisemmin puhuttu apteekeista, sekä siitä, häiritseekö apteekissa työntekijöiden kysely avuntarvitsemisesta. Olin keskustelussa niitä harvoja ja ainoita, joita apteekissa työntekijän kysely ei haitannut. Itseasiassa käyn apteekissa niin harvoin, että olen siellä kuin suurimmassakin labyrintissa ja vain täysin hukassa, että etsin aina omatoimisesti jonkun työntekijän, kenelle voin kertoa mitä tarvitsen ja mihin. Myöskään tarjoilijan utelu laskujen maksamisesta (koska en näe tähän liittyvän aina ja kaikissa tapauksissa mitään heteronormatiivista) ei yleensä häiritse itseäni. Mielestäni asiasta kysyminen on ihan validi tapa työntekijälle saada hommansa hoidettua loppuun. Keskustelussa otettiin esiin tapauksia, jossa laskusta kysyminen on jopa saanut aikaan vaivaantumista ja epämukavuutta asiakkaiden välillä, kun henkilö jolle kysymys on osoitettu ei halua tarjota, eikä kehtaa pyytää laskuja erikseen.

Mielestäni kuitenkin mahdollisia seuraavia treffejä kannattaa kertaan jos toiseenkin miettiä, jos treffeillä saadaan laskusta puhuttaessa aikaan minkäänsorttinen vaivaantunut hiljaisuus, sekä seuralaisena on tyyppi:
a) joka ei saa suutaan auki sanoakseen, että kiitos kysymästä, mutta laskut tulevat erikseen
b) jolle kuitenkin kolmen euron kahvin tarjoaminen on niin suuri asia, että lopputuloksena vain seisoo hiljaa paikallaan ja odottaa, että tilanne menee itsestään (tai toisen aloitteesta) ohi.

Kuten olen aikaisemminkin kertonut, en ole kovinkaan paljoa treffeillä käynyt ja koko konsepti on itselleni hieman vieras.
Mutta olen kerran ollut kutsuttuna osapuolena treffeillä, joista puhuttaessa oli tuotava ilmi, että senhetkiset varani eivät ravintolassa syömiseen oikein riitä. Treffikumppanini vastasi tähän, että asia ei koidu minun osaltani ongelmaksi ja hän voi aivan hyvin tarjota. Siirryimme sopimaan tulevan illan aikataulusta.
Ravintolaksi hän oli valinnut hieman keskitasoa tyyriimmän paikan, jossa illastimme pitkän kaavan mukaan. Illan päätteeksi tarjoilijan tiedustellessa laskusta ”yhdessä vai erikseen”, ei kuitenkaan treffikumppanini sanonut mitään. Ei mitään. Taitteli lautasliinaa käsissään, joi olutta hienosta tuopista ja katseli ikkunasta kaukaisuuteen. Joku olisi voinut kuvailla kyseistä tilannetta vaivaantuneena hiljaisuutena, paitsi että kuten kunnon aikuisen kuuluukin, mietin mielessäni, että: ”Osaan mäkin tätä peliä pelata…”
Päätin siis vain istua tämän vieressä hymyillen ja intensiivisesti häntä silmiin tuijottaen. Hiljaisuutta ja yleistä tarjoilijan ignoraamista kesti niin kauan, että ravintolan työntekijä meni jo hieman hämilleen ja toisti kysymyksen. Tässä vaiheessa treffikumppanini viimein nosti päätään, heitti lautasliinan pöydälle ja tuhahti vihaisesti: ”No kai mä sit maksan kaiken.” Hymyilin säteilevästi tarjoilijalle ja kiitin palvelusta.

Tässäkin tapauksessa mahdollisia tulevia treffejä olisi ehkä kannattanut muutamaan kertaan pohtia, mutta koska en ole aina ollut erityisen fiksu mitä ihmissuhteisiin tulee, jatkoin tyypin tapailua vielä parin kuukauden ajan.

Niin ja taidan muuten olla edelleen siitä karitsan kareesta velkaa.