Toimituksen päivän puheenaiheena oli eilen ”Vaihdatko nimeä?”. Nimenvaihdosta avioliittoon astumisen myötä keskusteltiin pari päivää sitten Oisko tulta? -blogissa, kun Hemuli kirjoitti omia ajatuksiaan aiheesta. Bongasin aiheen kaverin Facebook-statuksesta, jossa kyseinen blogipostaus oli linkattuna ja meinasin kommentoida sekä itse blogia (muutenkin siis, kuin nokkelan hauskasti ohi kirjoituksen minkä kyllä tein), että fb-statusta, mutta kun ajatuksia tulvi päähän liikaa päätin siirtyä tänne omalle palstalle.

Mutta ei, en missään nimessä vaihda. En edes osaa sanoa, miksi asia on niin kovin selkeä itselleni, ja ollut oikeastaan aina.
Samalla kun ala-asteella julistin lähteväni lukion jälkeen Inariin opiskelemaan saamenkielen, aikovani opettajaksi ja olevani ikinä hankkimatta lapsia – julistin myös pitäväni aina oman sukunimeni. (Tosin muistan myös julistaneeni, etten koskaan muuta pois kotoa äidin luota ja avokado on pahaa… Pieniä virhearvioitakin on siis sattunut.)
Mutta Inarissa on käyty ja koulunkäynninohjaajan hommia teen tälläkin hetkellä. Omat oppilaat ja siskonikin lapset riittävät tähän hätään.

Jostain syystä on kauhean vierasta itselleni kuvitella, että vaihtaisin oman nimeni jonkun toisen nimeen. En vain yksinkertaisesti keksi sille yhtäkään järkevää syytä. Ja vaikka kaikenlainen taidehöpötys, eskapismi ja tunteellisuus on suuri osa minua, tarvitsen kuitenkin monesti elämässäni jotain järkisyitä, miksi tehdä tiettyjä asioita. Miksi tekisin niin? Mitä hyödyn siitä? Hyötyykö kukaan siitä? Tekeekö se minut onnelliseksi? Entä jonkun muun? Mitä se tarkoittaa? Mitä se merkitsee?

Älkää käsittäkö väärin, en minä ole estämässä ketään vaihtamasta nimeään, tai muita tuomitsemassa. Jokainen saa vaihtaa nimensä aivan miksikä haluaa, on se sitten etu- tai sukunimi. Minä en vain ymmärrä, että miksi joku haluaisi tehdä niin. En siis vain kertakaikkiaan käsitä, miten se nimenvaihdos tekisi perheestä jotenkin paremman, yhtenäisemmän, tiiviimmän, tai minkään muunkaanlaisen komparatiivin. Olen tietämätön.
Kuitenkin siinä vaiheessa, kun nimenvaihdos tehdään omasta halusta, tiedostetaan mitä nimen vaihtaminen on merkinnyt ennen ja mitä se nykyään merkitsee, mistä se on jäänne, sekä mitä se edustaa – antaa mennä vain.

Mutta kaikenlaisen rationalisoinnin ja kyseenalaistamisen seurauksena minun onkin hyvin vaikea ymmärtää ihmisiä, jotka perustelevat yhtään mitään elämänsä valintaa ajatuksin: ”no emmää tiä ku mulle se on ihan sama ja sillee ny kaikki tekee ja eiks se niinku perinnekki oo.” Siinä kohtaa asiaa muuttuu itselleni hankalaksi.
Voisi jopa sanoa, että vituttavaksi.
Tämä samainen ajattelemattomuus säännöllisin väliajoin raastaa mieltäni ja ärsyttävän usein tulee jopa elämässä vastaankin. Sillä tästä ajattelumallista nimikysymyksen lisäksi hyvä esimerkki on tapauskovaisuus. Miksi kuulua kirkkoon? Koska kaikki kuuluu. En mä tiedä. Ihan sama mulle. Haluan kirkossa naimisiin. Kävin rippikoulun. En mä ajattele koko asiaa. En mä edes usko mihinkään. Mut eihän se vaikuta mun elämääni mitenkään. Ja sithän en vois olla kummitäti?

On kovin vaikea sisäistää, että siinä missä on saavutettu kaikki tämä teknologinen ja yhteiskunnallinen kehitys, on ihmisten kyky ajatteluun kuitenkin vielä aivan lapsenkengissä. Tarkoitan siis sitä omasta itsestään lähtevää, maailmaa ja tekoja pohtivaa ajattelua. Kyseenalaistavaa, mielenkiintoista ja elämään uusia ikkunoita avaavaa. Miten se voikaan olla, että niin suurta osaa ihmisistä ei kiinnosta omat valintansa, niiden tarkoitukset ja seuraamukset? On se sitten miehen nimen ottaminen naimisiin mennessä tai lapsen kastaminen. Miten se syy voikaan olla niin usein vain: ”noku niin vaan kai kuuluu tehdä.”

Minä ainoastaan toivoisin, että ihmiset ajattelisivat.