Vaikka otsikosta voisi niin päätellä – eivät treffit ole kuuluneet viime päivien ohjelmaan. Mutta kannan nyt oman korteni kekoon Emmin kyhäämässä treffihaasteessa! Olen käynyt elämäni aikana ehkä noin kolmilla oikeilla treffeillä, muuten suhteet on edennyt aikalailla saman kaavan mukaan. Pitkätukkaisten muusikoiden kanssa oluelle, jossa muutaman tuopillisen jälkeen otetaan (tai ei oteta) puheeksi, että: ”Niin tosiaan, ollaanko me nyt muuten treffeillä?”. Erotuksena tosin tämän kevään Lanitreffit , jotka eivät huonot olleet nekään!
Mutta! Elämäni parhaat treffit tapahtuivat noin kolmisen vuotta sitten. Olin ystäväni Smukon kanssa viettämässä perjantai-iltaa Ylöjärven kuumimmassa sykkeessä Ravintola Culmahuoneella, jossa olut virtasi ja karaoke soi. Tiskin takana pyöri hyvännäköinen pitkätukka (surprise!), jolle muistaakseni kävin kertomassa, että etsin Ylöjärveltä töitä ja ajattelin viedä hänen työpaikkansa. Smoothisti.
Muutaman shotin jälkeen ilta eteni siihen, että meidän huikean hyvän Eppujen Tahroja paperilla -lauluesityksen jälkeen raahasin Smukkoa toisesta jalasta pitkin Culmahuoneen lattioita vielä viimeisille (tärkeille) jalluille tiskin päähän. Shottien jälkeen ilmoitin baarimikolle, että nyt taitaa olla aika etsiä pyöränavaimet ja siirtyä kotiin! Hämmentävää kyllä, lähtiessämme baarimikko varovasti tiedusteli, että onkohan enää oikea aika pyöräillä kotiin. Erikoishommia, miksiköhän lie sitä mieltä…
Seuraavana päivänä olin saanut Facebookiin inbox-viestin juuri siltä baarimikolta. Hämmennyin hieman, sillä olin ajatellut tyypin olevan a little out of my league. Viesti oli muutamia lauseita pitkä, mutta tiivistetysti kertoi, että olin vaikuttanut mielenkiintoiselta ihmiseltä ja olisi mukava tavata. Hämmenyin vielä hieman lisää, sillä muistikuvat edelliseltä illalta koostuivat aikalailla juurikin siitä, että jallua meni ja karaokea tuli.
Kovinkaan kauaa ei vastausta kuitenkaan tarvinnut miettiä, sillä tulin siihen tulokseen, että jos eilisen illan perusteella joku minusta kiinnostuu, on ne kortit pakko kääntää. Juttelimme niitä ja näitä Facebookin chatissa, sekä vaihdoimme puhelinnumerot. Tapaamisen sovimme seuraavalle illalle Ylöjärven toiseen sykkeeseen Ravintola Vanhaan Mestariin. Samana päivänä kuitenkin jostain syystä päädyimme vielä puhelimeen. Juutuimme tämän täysin tuntemattoman ihmisen kanssa puhelimeen kahdeksi-kolmeksi tunniksi, kunnes väsymys otti vallan ja oli siirryttävä untenmaille.
Seuraavana päivänä jännityksessä lähdin Vanhaan Mestariin, jonne tämä mystinen mies ei ollut vielä saapunut. Tilasin oluen ja siirryin nurkkapöytään istumaan. Tässä vaiheessa kunnon optimistin tavoin olin aivan varma, ettei hän ole edes tulossa. Parin minuutin päästä tyyppi kuitenkin saapui paikalle, haki tiskiltä tuopin ja siirtyi pöytään.
Treffien aikana ehdimme kisailla pitkän aikaa Frendeistä ja siitä, kumpi osaa enemmän laineja ulkoa ja tietää enemmän nippelitietoa. Kysymyksiin kuului mm. minä ekstrana Phoeben veli Frank esiintyi sarjassa aivan ensimmäistä kertaa, sekä mikä on kaikkien päähenkilöiden toinen nimi.
Kolusimme läpi televisiosarjojen, elokuvien ja musiikin lisäksi kaikki muutkin asiat maan ja taivaan välillä, kun kello jo löikin pilkun verran. Illan aikana nauroin (ja punastelin) ehkä enemmän, kun elämässäni siihen asti yhteensä ja tuntui, että olisimme tunteneet koko elämämme. That’s right, I said it!
Ilta huipentui vielä romcom-tyylisesti pitkään suuteluun pimenevässä alkukesän yössä, hänen saattaessaan minut kotiini.
Entä mihin se sitten johti? No, luultavasti yhteen elämäni parhaasta kuukaudesta, sillä niinkuin alusta asti oli selvää, olin muuttamassa kesäkuussa Utsjoelle, eikä aikaa olisi sen enempää.
Mutta jottei lopetus olisi niin traaginen, onneksi pohjoisesta pystyi myös muuttamaan pois ja nykyään tyypin löytää muutaman kilometrin päästä baaritiskin takaa, aina kun haluaa tavata ihmistä, kenen kanssa on maailman helpoin olla ja joka vieläpä ymmärtää (ja jakaa) mun huumorintajuni.
