Kolme vuotta sitten.
Tänään Toimituksessa kyseltiin missä oli kolme vuotta sitten, tammikuussa 2012.
Neljä vuotta sitten, keväällä 2011 paineilin viimeisistä keväällä koittavista YO-kirjoituksista. Tai no, paineilin ja paineilin, opiskelumotivaationi ei ole koskaan ollut mitenkään valtavan suuri… Asuin Ylöjärvellä ensimmäisessä omassa asunnossani Asemantiellä, jonka vuodesohvaa asutti milloin kukakin ystävistäni ja viikonloput kuluivat naapurikapakassa Vanhassa Mestarissa, Xbox lauloi ja Call of Duty: Black Opsin split-screen-optio oli kovassa käytössä. Kun loppukeväästä kirjoitusten jälkeen viimein tuli varmistus siitä, että ruotsinkielen koe todellakin meni kirkkaasti läpi (7 pistettä yli alimman pisterajan!) ja YO-laketin todellakin kouraani saisin, alkoi pohtiminen ”entä mitä nyt?”
Ylöjärvestä olin saanut tarpeekseni, se oli varma, ja seuraavan syksynkin suunnitelmat oli selvillä. Yhtenä iltana päätin, että nyt saa etelä jäädä taakse ja on aika siirtyä uusille maisemille – soitin vuokraemännälle irtisanoakseni vuokrasopimuksen, ja päätin muuttaa Utsjoelle. Yllättävää kyllä (krhm), muutto ei ehkä sujunut niinkuin Strömsössä… Auton startatessa Utsjokea kohti muuttokuorma mukanani, oli kämppä vielä puolillaan tavaraa ja Äiti ja Emmi jäivät hoitamaan pikkusiskon hieman kesken jääneitä asioita ja pakkaamaan viimeisiä tavaroitani laatikoihin.
Elo Utsjoella sujui aivan mahtavissa merkeissä, ensimmäisenä iltana paikanpäällä sain työpaikan paikallisesta juottolasta, kun tutustuin työvuorossa olevaan baarimikkoon Janiin. Ilta sujui uutta asuinpaikkaa juhlien ja seuraavana päivänä heräsin päiväunilta eteisestä kuuluviin huutoihin ja tömistelyyn, kun paikalle laukkasi Jani ystävineen, kutsuakseen minut paikallisen nuoren tupareihin.
Utsjoelta ikävöin monia asioita, mutta ihmisten spontaanius on aivan ykkösenä. Sitä, että ihmiset jotka on edellisenä iltana tavannut, paukahtavat taloon sisälle (”Ajettiin ohi ja nähtiin, että siulla oli ovi auki niin myö aateltiin tulla käymään!”) ja kutsuvat täysin vieraan ihmisen tupareihin, jonne saapuessa vastaanotto on kuin tapaisi vanhoja ystäviä kymmenen vuoden takaa.
Kesään mahtui paljon uusia tuttavuuksia, päiväoluita Tenonrannassa, Mantokosken laskua traktorinrenkailla, aamuun asti tulistelua Kortsamissa, tunturijärvillä kalastusta ja vapaudesta nauttimista. Täydellistä elämää.
Oli kuitenkin selvää, että syksyllä koittaisi taas muutto uudelle paikkakunnalle ja, kuten ala-asteelta asti oli ollut selvää – näytti suunta Inariin. Opiskelin Saamelaisalueen Koulutuskeskuksessa Pohjoissaamen kielen ja -kulttuurin linjalla, asuin Inarinjärven rannalla sijaitsevassa asuntolassa ja tutustuin paikallisiin tyttöihin Sunnaan ja Piaan. Sunna opiskeli medialinjalla ja Pia kanssani pohjoissaamen linjalla. Opiskeltiin saamea, käytiin Ivalossa baarissa, lomailtiin Utsjoella, vierailtiin Kautokeinossa, tehtiin muodonmuutoksia, sekoiltiin poroerotuksissa Sunnan porojen seassa ja suunniteltiin yömyöhään asti tulevaisuutta.
Kuitenkin, vaikka ystävien seura mahtavaa olikin, ei Inari tuntunut yhtään kodilta. Joululomat vietin Tampereella, ja kun loppulomasta äidin luokse ajellessani näin ensimmäistä kertaa kuukausiin pilven takaa pilkistävän auringon, purskahdin itkuun.
Suoranaisesti kaamosaika ei Inarissa tuntunut vaikuttavan, olen aina nauttinut syksystä ja siitä, kun illat pimenevät ja maailma ympärillä hiljenee. Kuitenkin laukaisi päivänvalo ja auringon näkeminen sisälläni jonkinlaisen triggerin, kun tajusin etten muutaman päivän päästä taas tulisi kuukauden päiviin moista kokeman.
Lomien jälkeen palatessani Inariin tuntui, kuin joku olisi kuristanut kaulasta ja sitonut vyölle näkymättömän painon. Aamuisin en jaksanut nousta sängystä – jäin mielummin peiton alle makaamaan koko päiväksi.
Ja tammikuun lopulla ajoivat sukulaiseni Milli ja Laura Inariin asti hakemaan sukulaistyttönsä kotiin. Vuoden mittaisen opiskelun kesken jättäminen ei ollut päätös eikä mikään, mutta vaikeinta lähdössä oli sanoa heipat Pialle ja Sunnalle, joiden kanssa vietin koko syksyn. Ja truth be told, ilman heitä en olisi jaksanut sinne tammikuullekaan asti.
Päivääkään en vaihtaisi pois, sillä opin kyseisessä vuodessa niin paljon itsestäni, elämästä ja mitä tulevaisuudelta haluan.
Päivälleen tasan kolme vuotta sitten, 23.1.2012 pakkasta oli -27°C ja ensimmäisiä kertoja Inarinjärven takaa pilkisti auringon reuna, kun reissuni pohjoisessa päättyi.