Se, mitä musiikki aiheuttaa ihmiselle.

Muutaman päivän Helsingissä taas vietettyäni huomasin, miten ihanaa onkaan tulla kotiin! Oma sänky, omat tyynyt, oma peitto, omat seinät.
Eilen juhlittiin ystäväni Katan syntymäpäiväjuhlia, jonne (ihme kyllä) löysin jopa perille! Bussissa oikealla pysäkillä jääminen kun olisi ollut huomattavasti helpompaa, jos pysäkkien nimet olisivat vaihtuneet oikeaan aikaan…
Kerrottakoon tähän väliin, että minulla on mahdollisesti maailman huonoin suuntavaisto ja 0% itseluottamusta johonkin löytämisessä. Jos tarvitsee matkata johonkin uuteen paikkaan, googlemapaan reitin ainakin viisitoista kertaa (mieluiten ensimmäiset seitsemän kertaa edellisenä päivänä/viikolla) ja kirjoittelen katujen ja talojen nimiä ylös. Lopuksi vielä klikkailen kuvaksi asti jokaisen risteyksen ja liittymän, mistä täytyy kääntyä. Ja mielellään vielä nekin risteykset, mistä pitää vain mennä suoraan…

Jostain syystä eilen tuli lähdettyä matkaan vähän takki auki, enkä katsonut pysäkkiä google mapista! Selvästi olisi kannattanut. Vaikka keli oli kylläkin niin kaunis, ettei yhden pysäkinvälin kävely tuottanut hankaluuksia.
Mutta vaan on hipit kyllä mukavia! Jännitti aluksi hieman mennä juhliin, mistä ei tunne juhlakalun lisäksi ketään, mutta eipä se(kään) koitunut ongelmaksi. Mahtavia tyyppejä talo täynnä!

Toimikoon tämä postausta kuvittava selfie-pläjäys myös asukuvina. Juhlien ulkonäköni johtui hyvin pitkälti siitä, että olen taas viime päivinä kuunnellut Brigitte Bardot’a. Silloin tekee aina mieli tupeerata hiukset, rajata silmät vahvasti ja jättää huulet punaamatta! Ja tietysti laittaa uusi, hämmentävän söpö paita päälle. Pitsiä, valkoista, puhvihihoja ja sifonkia. Eipä olisi pari vuotta sitten uskonut!