Kodin kaipuu on rakennettu meistä jokaiseen niin väkevällä tavalla, että siitä on ajan saatossa tehty lauluja, sepitetty runoja ja kirjoitettu kirjojakin.

Kodin fyysinen käsite sisältää lattian, seinät ja katon. Käytännössä ymmärrys kodista on kuitenkaan harvoin yhtä pelkistetty. Meistä jokaisella on synnyinkoti, lapsuudenkoti tai -koteja ja vanhempien koti, tai -kodit. Ne paikat, jotka ovat hellästi (ja toisinaan hieman reippaamminkin) tuuppineet meitä kohti sitä hetkeä, jolloin olemme valmiita rakentamaan oman kotimme itse. Meitä ovat kasvattaneet myös päiväkodit, ja maailmaa kiertäessämme olemme saattaneet pysähtyä yöksi matkustajakotiin.

Mutta koti on paljon muutakin.

Ulkopuolisena omassa kodissaan

Tämän viikon aloittanut Suomen itsenäisyyspäivä nosti monenlaisia tunteita ja ajatuksia sekä Jennille että Astalle. Yksi voimakkaimmista ja eniten ajatuksia herättäneistä aiheista oli koti.

Jennin koti on tällähetkellä Utahissa, Astan taas Suomessa. Mutta voiko asian todella esittää näin pelkistetysti?

Meidän mielestämme ei voi.

Jenni rakensi — kirjaimellisesti — kotinsa Utahiin. Tie Salt Lakeen ei kuitenkaan ollut mutkaton, vaan matkan varrella Jenni ehti asua useammassa eri maassa ja niissäkin useammassa eri osoitteessa. Miehen kanssa on pidetty yhtä vuodesta 2015 ja jo siinä ajassa on keretty asua 15+ eri osoitteessa, joista viimeiset kolme vuotta onneksi paljon pysyvämmin. Jennillä ei ole lapsuudenkotia tai mummolaa, minne palata. Sen sijaan Jennin turvasatama ovat ihmiset, perhe — lapsuuden perhe Suomessa sekä oma perhe Salt Lakessa. Myös suomenkieliset ystävät ovat henkireikä, mistä kertovat jo lähes päivittäin lähetettävät Whatsapp-ääniviestit.

Jennille suomen kieli on osa kodin tunnetta. Ihmiset usein kysyvät, aikooko Jenni perheineen vielä joskus muuttaa takaisin Suomeen. Vaikea sanoa. Ajatus siitä, että perhe muuttaisi nyt Ouluun, tuntuu jollain hassulla tavalla vieraalta ja jopa vähän tylsältäkin. Toisaalta taas Suomi ja todennäköisesti pääkaupunkiseutu kuulostaa ihan mielenkiintoiselta vaihtoehdolta. Jonkinlainen takaportti Jennin mielessä on silti auki: “Ehkä sitten kun lapset ovat kasvaneet, niin…”

Samaan aikaan ristiriitaa aiheuttaa kotioven ulkopuolella avautuva maailma. Suomessa kasvaneena Jennin puheesta kuuluu aksentti ja toiset hänen tavoistaan ovat suomalaisille tyypillisiä; sellaisia, jotka kuitenkin samaan aikaan aiheuttavat hämmästystä amerikkalaisissa. Esimerkiksi se kuuluisa “ei pidetä kenkiä sisällä”, mutta myös se, että tehdään se mistä on sovittu. Vaikka Jenni onkin kotonaan Utahissa, on hän syntyperäisille amerikkalaisille silti ulkopuolinen, muualta muuttanut. Jää nähtäväksi, lähteekö tämä tunne koskaan pois, vaikka ei se onneksi jokapäiväistä elämää hirveästi rajoita.

Astan suomalainen koti on paikka, joka on ollut hänelle hyvin tuttu jo lapsuudessa. Onhan talo alun perin rakennettu kodiksi hänen isovanhemmilleen, aivan tien toiselle puolen Astan synnyin- ja lapsuudenkodista. Isovanhempien menehdyttyä ovat taloon asettuneet Astan lisäksi myös hänen miehensä ja tyttärensä. Vaikka tutut maisemat, lähiympäristö ja tunnelma ovat Astalle ehkä jopa se kodin perimmäisin määritelmä, on hänen miehensä joutunut tekemään töitä ottaakseen paikan omakseen. Kalifornian lämpimän auringon alla kasvaneena vaihtuvat neljä vuodenaikaa, pitkälle horisonttiin jatkuvat pellot ja metsät kuin suomalainen hiljaisuuskin ovat kuitenkin asioita, joita kalifornialaismies tuskin ainakaan sisäsyntyisesti pitäisi itselleen tutuimpana — vai mitä luulette?

“Koti on siellä, missä sydän on”

Tämä kliseinen sanonta lienee tuttu jokaiselle meistä.

Viralliset tahot määrittelevät kodin yhteen ainoaan, fyysiseen osoitteeseen. Asia ei kuitenkaan liene aivan niin mustavalkoinen; vaikka koti paperilla olisikin tietyssä osoitteessa, eivät kyseiset seinät välttämättä tarjoa turvaa, suojaa ja lohtua — koti ei ehkä tunnu kodilta. Toisaalta, koti voi olla pysyvän osoitteen lisäksi myös jossain aivan muualla, ehkä jopa maailman toisella puolen.

Meistä kummankin juuret ovat Suomessa — olemme saaneet elämäämme perustuksen kaikista maailman eri kolkista juuri Suomessa. Olemme toisaalta molemmat myös luoneet muistoja ja rakentaneet elämäämme merkityksellisillä tavoin myös oman synnyinmaamme ulkopuolella. Meistä molemmille Utah on merkityksellinen paikka — Jennille koti juuri tällä hetkellä, Astalle puolestaan rakas paikka monissa muistoissa ja tunteissa.

Yhdestä asiasta voimme kuitenkin varmasti kaikki olla samaa mieltä. Määritelmästä riippumatta meistä jokainen kaipaa kotiin.

Kalkkunapäivä, mustan perjantain aatto, joulusesongin ensimmäinen päivä — kiitospäivällä on monta nimeä.

1600-luvulla eurooppalaisten uudisasukkaiden ja alkuperäiskansojen kohdatessa syntyi nykymuotoisen kiitospäivän perusta. Nälkää näkevät eurooppalaiset saivat alkuperäisiltä amerikkalaisilta paitsi aterian, myös kasvien siemeniä ja oppeja alusta aloitetun elämänsä alkuun uudella mantereella. Kahta vuosisataa myöhemmin presidentti Abraham Lincoln julisti tämän tapahtuman kansalliseksi kiitospäiväksi, joka on jatkanut perinteikkäänä aina tähän päivään saakka.

Kiitospäivä ajoittuu aina marraskuun neljännelle torstaille. Amerikkalaisille kiitospäivä edustaa paitsi juhlakauden alkua, myös pitkää viikonloppua ja mahdollisuutta lähteä tapaamaan perhettä. Monelle amerikkalaiselle kiitospäivä on yhtä tärkeä, kuin joulu — ellei jopa tärkeämpikin juhla.

Astan perheen kiitospäivät suomalaisella twistillä

Kiitospäivän valmistelut aloitetaan jo hyvissä ajoin suunnittelemalla, mitä kaikkea sinä vuonna on tarjolla. Pöydästä löytyy joka vuosi kalkkunaa stuffingilla ja karpalokastikkeella, jälkiruoan puolestaan ollessa enemmän kurpitsapainotteista.

Astan perheessä kiitospäivää on perinteisesti juhlittu alkuiltaan ajoittuvalla päivällisellä. Ruoka syödään kiireettömästi ja se on tarjolla pöydissä niin pitkään, kuin vain syödä jaksaa. Syömisen jälkeen vietetään yhdessä aikaa perheenä, pelaten lautapelejä ja mahdollisuuksien mukaan amerikkalaista jalkapalloa katsellen. Myös Macy’sin paraatia olisi hauska päästä katselemaan, jos kansainväliset palomuurit eivät sattuisi lyömään kapuloita rattaisiin!

Koska Suomessa ei kiitospäivän päivällisen aineksia ole saatavilla aivan yhtä monipuolisesti kuin USA:ssa, kuluu päivällisen valmistelusta suuri aika esivalmisteluihin. Esimerkiksi kurpitsapyreen tekeminen on aina oma haasteensa, samoin kuin bataattien kuoriminen, keittäminen ja soseuttaminen. Joitakin aineksia ruokiin saa myös etsiä kissojen ja koirien kanssa, tai siltä se ainakin tuntuu! 2020 kiitospäivää ennen selleri löytyi seitsemännestä kaupasta, josta Asta sitä kävi etsimässä — ilmeisesti sellerillä oli jonkinlaisia toimitusvaikeuksia.

Tänä vuonna selleri kuitenkin löytyi vaivattomasti ja on tälläkin hetkellä uunissa, paistumassa meheväksi kalkkunan täytteeksi. Mutta mitä on kuulunut Jennin kiitospäiviin?

Jennin muisteloita kiitospäivistä

Jenni ja hänen miehensä tapasivat Kanadassa keväällä 2015. Siitä huolimatta, että Maikki on amerikkalainen, ei Amerikan kiitospäivää juhlittu mitenkään isosti niiden ensimmäisen parin vuoden aikana, jonka he asuivat yhdessä Kanadassa. Se mitä Jennikään ei ensin tiennyt oli, että myös Kanadassa juhlitaan Kiitospäivää. Kanadalaista kiitospäivää tosin juhlitaan aikaisemmin kuin Amerikassa, juhlan ajoittuessa jo lokakuun toiseen maanantaihin.

Aina vuoteen 2015 saakka Kiitospäivä konseptina oli Jennille melko vieras. Elokuvista oli saattanut nähdä lavastettua kalkkunapäivän juhlintaa samoin kuin netissä kuulla mainittavan kyseisen juhlan olemassaolosta, mutta kokonaisuudessaan juhla oli Jennille ihan vieras. Kun Jenni sitten Kanadassa asuessaan koki lokakuussa 2015 ensimmäisen (kanadalaisen) Kiitospäivän, Jenni ajatteli että “no niin, tässähän tämä nyt oli”.

Kunnes taas marraskuussa alkoi kantautua Kiitospäivän terveisiä Amerikan puolelta. Siinä vaiheessa Jennille valkeni, että samaa juhlaa näköjään vietetään molemmissa maissa, mutta eri aikoihin vuodesta. ‘Ignorance is Bliss’ eli mitä et tiedä et osaa myöskään murehtia — autuasta!

Kun Jenni ja hänen miehensä vuonna 2017 muuttivat Yhdysvaltoihin, tuli amerikkalaisen Kiitospäivän juhlinta myös osaksi heidän perinteitään. Tosin rehellisyyden nimissä todettakoon, ettei Jenni ole kovin montaa “oikeaa Kiitospäivän ateriaa” loihtinut. Kerran päivää vietettiin miehen suvun luona Texasissa, toisen kerran oltiin matkalla Suomessa ja muina kertoina on kokoonnuttu kaveriporukalla jonkun luokse potluck (nyyttikesti) -tyylisesti isäntäperheen valmistaessa pääruoat. Jennin bravuuriksi alkaa muodostua bataattilaatikko, josta voimme myös halutessanne jakaa reseptin. Laatikko sopii myös joulupöytään. Sen kruunaavat vaahtokarkit (kyllä! Luit oikein!), minkä vuoksi Jenni kokee, että se olisi enemmänkin jälkiruoka kuin pääruoka, mutta maassa maan tavalla!

Yleensa Kiitospäivinä tarjolla on ollut kalkkunaa, bataattilaatikkoa, karpalokastiketta, vihanneksia, perunamuusia ja kastiketta, kurpitsa- ja pekaanipähkinäpiirakkaa sekä erilaisia naposteltavia ja jokin salaatti. Jennillä erityisesti mieleen on jäänyt sellerin varret jotka oli täytetty tuorejuustolla ja rusinoilla. Toinen ihmetyksen aihe on aina ollut Ambrosia hedelmäsalaatti, mikä ei suomalaisen ruokaympyrän mukaan täyttäisi varsinaista salaattiosiota.

Jos jotain ruokailun yhteydessä kaipaa, niin suomalaista kahvikulttuuria! Sitä, että istuttaisiin alas jälkiruokailemaan ja siihen kuuluisi kahvin juonti. Nykyään Jenni osaa jo pyytää kahvia, mutta vielä tähän päivään mennessä sitä ei olla pyytämättä tarjoiltu. Kahvi on selkeästi osa myös amerikkalaista kulttuuria, mutta se luokitellaan ilmeisesti jonkinlaiseksi spesiaalijuomaksi yleishyödykkeen sijaan.

Kiitospäiväksi myös koristellaan, vaikkakaan ei niin runsaalla kädellä kuin Halloweenina ja Jouluna. Osa hyödyntää Halloweenin kurpitsa-aiheita koristeluissaan. Jossain vaiheessa Jennin mielessä käväisi ajatus siitä, mitä hyvän vaimon ja äidin kuuluu tehdä. Onko hänen vastuullaan ottaa haltuun myös amerikkalaiset perinteet? Muutaman vuoden pohdittuaan lopputulos on se, ettei ole yhtä oikeaa tapaa tehdä asioita. Lapsille ja miehelle, sekä tietysti ihan vain itselleenkin haluaa opettaa erilaisia juhlia näin kahden kulttuurin keskiössä. Kunnioitus toisen perinteisiin tuntuu loogiselta, mutta turhaa stressiä niiden oikeaoppisesta toteuttamisesta ei tarvitse ottaa. Ajatus on tässäkin tärkein! Ja hei, ihan samalla lailla sillä miehelläkin on vastuuta jakaa kulttuuriperinteitä. Kiitospäivä itsessään on aatteeltaan kaunis, joten kunhan tarkoituksen muistaa laittaa keskiöön, on kaikki muu toissijaista.

Ihanaa Kiitospäivää kaikille! Olemme kiitollisia teistä!