Lost Connection – päivä ilman Internetiä
Muistatko, kun käytit Internetiä ensimmäistä kertaa? Minä pääsin kurkistamaan verkon uumeniin ensimmäisen kerran keväällä 1996. Olin tuolloin lukion ensimmäisellä luokalla ja vietimme koulussa teemaviikkoa. Kaikki kaupungin toisen asteen opiskelijat saivat valita yhden viikon mittaisen kurssin jostain toisesta oppilaitoksesta. Minä ja ystäväni Merja päädyimme Törnävän ammattikoulun soppalinjan kurssille, jonka nimi oli Amerikkalainen keittiö. Valitsimme sen, koska halusimme syödä hampurilaisia – kuinkas muutenkaan!
Viikon ohjelmaan oli kokkailun lisäksi merkitty kolme tuntia surffailua. Tunnille meno tuntui jännittävältä. Internetti, wau! Mitä sieltä mahtaisi löytyäkään… Muistan pohtineeni sitä, etten millään muista monimutkaisia www-alkuisia rimpsuja, mutta opettaja vakuutti, ettei se ole tarpeen. Oli nimittäin olemassa hakukoneita, joiden ykkönen oli tuolloin Altavista. Hakusana vaan ruutuun ja sitten menoksi!
Tietokoneet olivat toki tulleet minulle jo aiemmin tutuiksi. Olin opetellut yläasteen valinnaisaineena konekirjoitusta. Puolet tunneista käytettiin harjoittelemalla kymmensormijärjestelmää (”asdfjklö” jne. uudelleen ja uudelleen) ja toisen puolikkaan aikana opettelimme tekstinkäsittelyohjelma TEKO:n käyttöä. Sittemmin tietokoneista, läppäreistä, tableteista ja liikkuvasta laajakaistasta on tullut tärkeä osa tavallista arkipäivää. Väitän, että se on jopa yhtä olennainen ja kyseenalaistamaton osa elämäämme kuin sähkö.
Pari päivää sitten kävi niin, että puolisoni otti perheen surffailukoneen mukaan töihinsä. Edessä oli iltapäivä ilman Internetiä. Päätinkin tehdä netittömyydestä arkihaasteen. Ei koneen näpytystä koko päivänä. Myös puhelimen käyttö oli kiellettyä muuhun kuin soittamiseen ja tekstiviestien lähetykseen. (Myönnän, että juksasin itseäni heti samana aamuna, sillä jouduin käyttämään puhelimen navigaattoria autoillesani. Matka liittyi kuitenkin työasioihin ja ajoin joka tapauksessa harhaan…) Jos halusin kuunnella musiikkia, oli sitä kuunneltava oikeasta radiosta. Ei Spotify’ta, ei sähköspostia, ei bloggausta, ei Facebookia, ei Yle Areenaa, ei Youtubea. Nada. Näiden kanssa kyllä pärjäsin hyvin, mutta kun kirjojen lainoja olisi pitänyt lähteä uusimaan kirjaston tiskille ja tilitietoja tarkistamaan pankkiautomaatille, niin haaste alkoi tuntua jo oikealta haasteelta. Päivän ruokareseptitkin oli etsittävä omista soppakirjoista.
Vaikka olen pitänyt itseäni hyvin maltillisena Internetin käyttäjänä ja vieroittanut itseni some-riippuvaisuudesta, huomaan, että päivä täyttyy huomaamattomasti surffailusta. Tietoa ei saa mistään muualta yhtä nopeasti, tehokkaasti ja halvalla kuin netistä. Ennen vanhaan asioiden hoitaminen vaati paljon enemmän viitsimistä. Muistatteko vielä, kun kirjoja etsittiin kirjaston kortistosta ja varaamiseen piti täyttää oikea paperilomake?! Tai sitä, millon olette viimeksi käyttäneet lankapuhelinta! Nyt, kun netti&puhelin kulkee taskussa mukana, on homma karannut valitettavasti monilta käsistä. Puhelinta räplätään joka paikassa: junassa, bussissa, vessassa, ruokapöydässä, leffassa, konserteissa, juhlissa. En ole istunut erään hyvin rakkaan ystäväni kanssa yhdelläkään lounaalla ilman kahta kännykkäseuralaista, jotka vaativat häneltä jatkuvaa huomiota. Huoh.
Muistan jonkun visioineen, että seuraava sukupolvi on peukalo-sukupolvi. He tekevät kaiken peukaloillaan; painavat hissin nappulaa peukalolla, sytyttävät valot peukalolla jne. Nähtäväksi jää, kasvaako tyttärelleni peukalo keskelle kämmentä, mutta erilaiseen maailmaan hän on joka tapauksessa syntynyt kuin minä. Kaksivuotias on jo mestari käyttämään tablettia. Hän löytää helposti haluamansa lastenohjelmat iPadilta ja soittelee itsenäisesti Facetimella isovanhemmilleen. Maailma on totta tosiaan erilainen kuin vuonna 1996.