Kaikkia ja kaikkea ei voi ottaa vastuulleen.

Eräs lapsuudestani tärkeä aikuinen, varaisovanhemmaksi adoptoitu, ei viime vuonna enää pärjännyt yksin kotonaan. Lopulta hän sai kodin aivan ihanasta palvelukeskuksesta. Ikävää vain on se, että kyseinen koti sijaitsee kaukana vanhoista ystävistä, kaukana kaikista. Mikä tarkoittaa hänelle yksinäisyyttä. Bussit eivät kulje kuin pari kertaa päivässä. Osa vanhoista ystävistä on itsekin siinä kunnossa, etteivät kovin kauas kotoaan enää lähde. Siinä missä ystävykset ennen tapasivat kerrostalon pihalla ja viettivät päivää auringossa paistatellen, ovat nyt kilometrien erottamia.

Ja minä tunnen syyllisyyttä. Toisen yksinäisyydestä. Koska sellainen minä olen. Huolehdin muista, liikaakin. Vanhusten yksinäisyys on yleinen ongelma, jota en yksin pysty ratkaisemaan, ja joka ei ole minun syytäni. En pysty yksin pitämään toisen seuraelämää yllä. En saisi ajatella ”nyt pitäisi käydä siellä, kun toinen on niin yksin”. En saisi ottaa toista vastuulleni. Yksinäisyys ei ole minun syytäni. Ei ole minun syytäni, että jotkut ihmiset eivät vaivaudu menemään kylään edes kerran kuussa, vaikka voisivat. En voi sille asialle mitään, että ystävien on vaikea päästä toistensa luo kun ikää on paljon. Enkä voi mitään sille, että uusi koti löytyi niin kaukaa.

Voin antaa aikaani ja rakkauttani, mutta sen täytyy tapahtua ilman, että näännytän sillä itseni. Opettelen pääsemään eroon syyllisyydestä ja muiden asioiden vastuulleni ottamisesta. Oikeasti olen vastuussa vain itsestäni ja lapsistamme. Muuten minun ei tarvitse mitään. Ehkä hiljalleen muutun ihmiseksi joka pakon ja syyllisyyden sijasta, tekee asioita vain omasta halustaan ja oman jaksamisen rajoissa.

Olen oppinut viimisen vuoden aikana paljon itsestäni. Ja kun huomaa itsestään asioita, voi muutos parempaan vointiin ja jaksamiseen alkaa. Muutos, jossa en muutu toiseksi, vaan henkisesti paremmin voivaksi minuksi.