Välillä tekee mieli kirjoittaa. Vaikka ei olisikaan mitään sen kummempaa asiaa.

Sytytän kynttilät, kömmin sänkyyn ja otan läppärini syliin. Päässä pyörii tuhat ajatusta, mutta yksikään niistä ei ole kirjoittamisen arvoinen… Paitsi ehkä kuitenkin kaikki.

Elämä on täynnä asioita, jotka ovat vähintään kirjoittamisen arvoisia. Vaikkapa tämä päivä, jonka sain viettää rakkaan kummityttöni seurassa. Hän kasvaa hurjaa vauhtia ja olen äärettömän onnellinen, että saan seurata tämän pienen ihmisen kehitystä näinkin läheltä.

Hänen ensimmäiset, epävarmat askeleet, ensimmäinen naurahdus, hassut ilmeet ja jatkuva jokeltelu. Hänen pienet, pulleat sormet ja pehmeät posket, joita saan suukotella niin paljon kuin sielu sietää. Hänen hymy, kun hän näkee minut ja surulliset silmät, kun joudun sanomaan heipat. Nämä asiat tekevät minut onnelliseksi.

Hänestä voisin kirjoittaa miljoona tekstiä, eikä nekään riittäisi kertomaan, kuinka paljon tästä rakkaasta pienestä ihmisestä välitän. Haluan suojella häntä kaikelta pahalta, vaikka tiedän ettei se onnistu – kaikkihan kohtaavat elämässään vastoinkäymisiä, eikä niiltä voi välttyä. Olen kuitenkin varma, että pysyn hänen rinnallaan ja olen aina tukena kun hän sitä tarvitsee.

Tämän jälkeen kaikki muut aiheet ja ajatukset tuntuvat mitättömän pieniltä ja turhilta, joten lopetanpahan tämän tekstin tähän. Tekstin, joka kertoo elämäni rakkaimmaista pienestä ihmisestä.

Follow me:

BLOGLOVIN’ / INSTAGRAM / FACEBOOK / PINTEREST