Saako ihminen hävetä omaa ulkonäköä? Jos välillä tuntuu, että näyttää ällöttävältä, isolta, epäviehättävältä ja kun peilikuva ei todellakaan miellytä silmää? Kun tietää, ettei ole itse vaikuttanut tähän tilanteeseen eikä kukaan oikeastaan voikaan. Onko silloin sallittua vähän valittaa, ehkä jopa itkeäkin ja olla hetken ulkonäkökeskeinen? Vai tuomitaanko silloin liian pinnalliseksi?

Aina ei mene niin kuin Strömsössä, aina ei jaksa olla hyvällä tuulella eikä aina jaksa katsoa sormien läpi kaikkia vastoinkäymisiä. Joskus tekee mieli käpertyä peiton alle ja itkeä, valittaa kuinka epäreilua elämä on, vaikka syvällä sisällä tietää että elämähän on aivan mahtava juttu.

Mutta kun sillä hetkellä tuntuu pahalta, niin saako sitä pahaa oloa purkaa? Heittäytyä lapselliseksi, vajota itsesääliin ja itkeä niin kauan, kunnes helpottaa? Kunnes alkaa tuntua paremmalta, taakka kevyemmältä eikä peilikuva enää näytäkään niin kamalalta.

Kunnes sanoo itselleen, että ”nyt, p*rkele, ryhdistäydy!!”, nousee sieltä sängystä ylös, pyyhkii kyyneleet ja kävelee pää pystyssä eteenpäin.

Minusta on hienoa, että jotkut ihmiset osaavat pysyä vahvoina, oli tilanne kuinka hankala tahansa. Arvostan positiivisuutta ja lannistumattomuutta todella paljon, mutta ymmärrän ettei kenenkään pääkoppa kestäisi jos ei silloin tällöin saisi purkaa omaa pahaa oloa.

Jokaisella on oikeus olla heikko. On oikeus vajota sinne syvään, pimeään kuoppaan ja olla surullinen. Kunhan ei jää sinne pidemmäksi aikaa. Kunhan nousee ylös ja puskee eteenpäin, uutta energiaa ja toivoa täynnä. Sellaista se elämä on – ala- ja ylämäkiä, pettymyksiä ja voitonriemuja. 

Tämmösiä mietteitä tänään. Aurinkoisempaa viikkoa kaikille 🙂