En tiedä mistä aloittaisin. En tiedä miten välittäisin teille kuinka paljon rakkautta, kiitollisuutta ja surua tunnen tätä kuvaa katsoessa. Tämä hetki oli niin erityinen, niin ihana ja samalla surullinen, että tekee jopa kipeää katsoa tätä kuvaa ja muistella menneitä.

Tämä kuva on otettu sairaalavuoteessani. Kuvassa nukkuva ihana mies istui, pitkästä lennosta uupuneena, 10 tuntia sairaalassa kanssani. Hän istui siinä, viihdyttämässä minua, katselemassa leffoja kanssani, kuuntelemassa valitustani tippuneista hiuksistani… Hän halusi istua siinä ja olla kanssani, vaikka osaatte varmaan kuvitella, ettei sairaalassa hengailu kenenkään lempipuuhaa voi olla.

Hän kuitenkin oli kanssani, koska halusi. Koska oli ikävä. Koska hän tiesi, kuinka kurjaa minulla oli. Koska hän välitti. Ja välittää edelleen.

Tiedän, että moni sairas ihminen luulee olevansa taakka läheisilleen. Niin ainakin minä luulin.

Halusin tällä teksillä vaan muistuttaa kaikkia teitä, joista tuntuu että tuotte kärsimystä omalla sairastelulla muille, että teitä ympäröivät ihmiset haluavat olla teidän tukena. He itse tekivät sen päätöksen, valitsivat sen tien. Jos toisitte oikeasti niin valtavasti kärsimystä muille, he olisivat varmasti löytäneet ulospääsyn tilanteesta, tavalla tai toisella.

Jos ihminen oikeasti rakastaa, hän ei näe sinua sairaana. Sinussa hän näkee ihmisen, jota hän rakastaa kaikesta huolimatta. Huolimatta muuttuneesta ulkonäöstä, väsymyksestä, itkukohtauksista…

Älä koskaan tunne syyllisyyttä siitä, että satuit sairastamaan. Älä tunne itsesi huonoksi ihmiseksi, taakaksi, päänvaivaksi. Kyllä sinäkin olisit varmasti rakkaan ihmisen tukena hankalan paikan tullen, vai mitä? Sitä minäkin.

Olette mahtavia ja ainutlaatuisia, sairaina taikka terveinä. Teitä ympäröivät ihmiset ovat varmasti onnekkaita ja kiitollisia että saavat olla elämässänne.