Aluksi kirjoitin tän tekstin ihan vaan kirjoittamisen takia ja mietin pitkään pitäisikö julkaista vai ei. Kerran kun täällä rehellisiä ollaan, niin päätin kuitenkin hieman avautua teille ja kertoa, mitä mun päässä tällä hetkellä liikkuu. Pientä angsti-meininkiä siis tiedossa, eli jos sellainen ei kiinnosta – jättäkää suosiolla lukematta. 🙂

Takapakkeja takapakkien perään. Sellaselta mun elämä on viime aikoina tuntunut. Mikään ei tunnu sujuvan. Korjaan: sujuu hyvin tiettyyn pisteeseen asti, mutta sitten ilmenee ongelmia.

Eräs lukija kommentoi, että elämäni vaikuttaa täydelliseltä. Pieni kurkistus kulissien taakse: ihan normaali elämä mulla on, tällä hetkellä vielä vastoinkäymisiä täynnä.

Kun sulle sanotaan, että vuoden päästä olet todennäköisesti päässyt lääkkeistä eroon ja jatkat normaalia elämää, sitä sä myös innolla odotat. Vuosi tuntuu muutenkin älyttömän pitkältä ajalta ja kun ”määräaika” lähenee loppuaan, haaveilet ulkomaanmatkoista ja odotat päivää, kun ei enää tarvitse seurata lääkelistaa ja suunnitella päivää lääkkeidenottoaikojen ympärille. Odotat sitä, kun sairaalassa ei tarvitse käydä kuukausittain (tai jopa useammin).

Mutta sitten jokin muuttuu. Yhtäkkiä kroppa ei suostu yhteistyöhön. Uudet, luovuttajan solut eivät pidäkään mun omista soluista ja taistelevat sitkeästi niitä vastaan. Vieläkin. Vaikka on mennyt vuosi. Perhanan itsepäiset solut.

Toisaalta, olen äärettömän kiitollinen tästä, sillä juuri näiden solujen taistelutahdon takia syövän uusiutumisen mahdollisuus on paljonPALJON pienempi. Mutta kun… Joudun syömään edelleen hyljinnänestolääkettä, jolla on tietysti sivuvaikutuksia PLUS niitä itsepäisiä soluja täytyy rauhoittaa ja milläs muullakaan kun kortisonilla… Aivan, sillä kortisonilla, joka turvottaa niin, että kuukauden käytön jälkeen naama alkaa näyttää isolta ilmapallolta. Kortisoni vaikuttaa myös mielialaan ja mulle sanottiin, että saatan käyttäytyä kun maanis-depressiivinen ihminen. Mahtavaa. Ihan kun en jo valmiiksi koettelisi poikaystäväni hermoja jatkuvilla mielialavaihteluillani.

Jos selviän tästä keväästä joutumatta mielisairaalaan ja jos olen kesällä edelleen parisuhteessa – hypin riemusta. :’D

Stressi ja lääkkeet eivät siis helpota jo valmiiksi rankkaa opiskelu-urakkaa, mutta minkäs teet. Vahvana on pysyttävä edelleen! Ei oikeastaan ole muutakaan vaihtoehtoa. Varsinkin kun ympärillä on mahtavia ihmisiä, jotka jaksavat tsempata ja nostaa ylös kerta toisensa jälkeen. Heidän takiaan on oltava vahva.

Ja myös pienen murun takia, joka näyttää aina niin kamalan vakavalta heti kun tädin naamasta katoaa hymy. Hänen vuokseen tekisin mitä vaan.

Ihanaa viikonloppua kaikille ja palaillaan positiivisemmissa merkeissä 🙂

Kuvat: Darina