Eilen psykologian kirjaa selatessa törmäsin aika mielenkiintoiseen ja pysäyttävään teksiin. Siinä puhuttiin ”teatterimaailmasta”, jota me ihmiset leikitään joka päivä. Teksti liittyi siihen, kuinka omia vikoja yritetään piilottaa hinnalla millä hyvänsä. Kukaan ei tietenkään halua tulla leimatuksi, saati sitten joutua naurun ja pilkan kohteeksi. Jokainen meistä esittää tiettyä roolia, sen hetkisestä ympäristöstä riippuen. Työntekijä, tytär, oppilas, avovaimo, mitä näitä kaikkia rooleja nyt on… Jokainen saa päättää, haluaako paljastaa todellisen minänsä vai piiloutua maskin taakse. Sellaisen neutraalin, nätin ja epäaidon maskin, josta kaikki varmasti pitävät. Maski, joka vastaa yhteiskunnassa vallitsevia normeja.

Tajusin, että olin itsekin leikkimässä aikamoista teatterimaailmaa pari vuotta sitten. En halunnut paljastaa totuutta ja muuttua haavoittuvaiseksi. Esitin tavallisen tytön roolia, joka ei keräile tippuvia hiuksia suihkun lattialta eikä ravaa sairaalassa joka viikko. En halunnut, että minut nähdään syöpäpotilaana. Tiesin, että jos otan maskin pois ja paljastan todellisen minäni, en voi enää ikinä palata ajassa taaksepäin. En voi enää esittää olevani ”normaali” ja samanlainen kun kaikki muut. Tiesin, että osa ihmisistä katoaa mun elämästä ja osasta tulee entistä tärkeämpiä. Ja niin siinä kävikin. Päätin ottaa sen askeleen, kertoa totuuden enkä kadu mitään, en yhtään. Ne ihmiset, jotka ovat pysyneet elämässäni ovat kultaakin kalliimpia. Tiedän, ketkä ovat aidosti tukena, hyvinä ja huonoina hetkinä läsnä. 

Vaikka meidän elämä saattaaki olla eräänlainen ”näyttämö”, on tärkeää voida vetäytyä sen taakse – kotiin, turvaan… Paikkaan, missä sinut hyväksytään juuri sellaisena kun olet. Paikkaan, missä ei tarvitse esittää.

Toivon, että jokaisella olisi sellainen ”takahuone” ja ihmiset, jotka hyväksyvät ja rakastavat, kaikesta huolimatta.