siinäkö kaikki
Kaikki joskus sairastavat. Oli sitten kyse flunssasta, migreenistä tai syövästä. Kukaan ei valitettavasti selviä elämästä ilman mitään vaivaa, mutta onneksi suuri osa sairauksista paranee. Paranemiseen menee sairaudesta riippuen muutamasta päivästä muutamaan vuoteen ja jossain vaiheessa tulee vastaan se päivä, kun lääkkeet loppuvat ja lääkärikäynnit harvenevat. Tulee vastaan hetki, kun tajuaa olevansa terve.
Niin on käynyt myös minulle ja joka kerta se on tullut shokkina. ”Ai mitä, eikö mun tarvii enää käydä täällä?!” Olen tottunut säännöllisiin kontrolleihin, lääkärikäynteihin ja -soittoihin. Niistä on tullut osa mun arkea ja aika isokin sellainen. Siirron jälkeen kävin joka maanantai verikokeissa ja lääkärillä. Siitä oli tullut rutiini, kuten aamupuuro ja lenkki koiran kanssa. Tulee jotenkin yllättävän turvallinen olo kun kuulee lääkärin suusta että kaikki näyttää olevan hyvin.
Pelko iskee joka kerta yhtä lujaa kun kontrollit loppuvat. Käynnit sairaalassa ovat harventuneet ja nykyään käyn vain joka toinen kuukausi kontrolleissa. Viimeksi juttelimme lääkärin kanssa tulevasta ja hän mainitsi että huhtikuussa kontrollit loppuvat kokonaan. Mua ei siis kuvata enää, mitä sitä turhaan.. Hui. Tuli niin epätodellinen olo. Siinäkö sitten kaikki?
Olin tottunut siihen, että sairauteni hallitsi elämääni. Sain vain seurata hiljaa sivusta ja leijua mukana. En voinut vaikuttaa aikatauluihin, hoitoihin tai paranemiseen. Piti vaan mennä virran mukana ja ottaa vastaan sen, mitä sairaus mukanaan toi. Eräästä blogista luin todella osuvan kuvauksen syövästä: ”Ei voi vetää käsijarrua tai hiljentää mutkissa vaikka kuinka huimaa. On vain toivottava, että turvavyöt ovat tarpeeksi jämäkät.” Juuri siltä minusta tuntui. Ja nyt saan taas ottaa elämäni ohjat omiin käsiini. Lääkäri ei enää päätä arjestani, päätösvalta on minulla. Hurjaa ja hieman pelottavaa.
Pikkuhiljaa elämäni muuttuu taas ”täysin normaaliksi”. Onhan se toisaalta aina ollut normaali, ei sairaus siitä epänormaalia tee, mutta ymmärrätte varmaan mitä tarkoitan. Tulen edelleen olemaan sairaalan kirjoilla, mutta enää vaan potilaana, jolla ON OLLUT lymfooma.
Hassua, miten helposti ihminen tottuu kaikkeen. Miten sairaalasta tulee iso osa elämää ja arkea eikä siitä ole loppujen lopuksi niinkään helppo luopua. Täytyy vaan uskoa, että vaikka lääkärit eivät enää pidäkään terveyttäni jatkuvasti silmällä ja suurennuslasin alla – olen kunnossa. Kaikki on hyvin. Olen terve. Hengitän syvään ja luotan siihen, että kaikki sujuu juuri kuten pitääkin. Onhan tämä elämä äärettömän kaunis ja hieno juttu, josta aion nauttia joka hetki. Niin kauan kun saan.
