turha stressaaminen
Kaikki tuntui olevan hyvin. Olin juuri ollut kirjastossa reilut viisi tuntia ja olin ylpeä itsestäni – sainhan niin paljon luettua. Fiakin oli jo viety ulos, oltiin syöty, blogi oli päivitetty, iltalääkkeet otettu. Kello oli vasta puoli 10, mutta tiesin että aamulla on aikainen herätys, joten päätin siirtyä makuuhuoneen puolelle. Vaikka kirjastossa istuskelu on mielestäni kivaa, se uuvuttaa yllättävän paljon.
Selasin instagram feediä ja luin vielä hetken kirjaa. Kun kello oli kymmenen, päätin että nyt olisi korkea aika sammuttaa valot ja painua unten maille.
Olin ollut illalla normaalia levottomampi, mutta luulin sen johtuneen pienestä jännityksestä, jota aamuvuorot yleensä aiheuttavat. Minä kun stressaan aina etukäteen pienistäkin asioista. ”Mitä jos en saa unta ja olen aamulla superväsynyt?!” Minulla on myös tapana laskea, kuinka monta tuntia unta saan jos nukahdan NYT. Jos tunteja on 7 tai vähemmän, stressaan että saan liian vähän unta… Onko tuttu tunne?
Lievä levottomuus paheni hetki hetkeltä. Minua alkoi yhtäkkiä ahdistamaan valtavan paljon. Tuntui siltä, että joku oli juuri laittanut painavan laatan rinnalleni enkä saanut happea. Kyyneleet alkoivat virrata poskia pitkin. Oloni oli yhtäkkiä niin kamalan heikko ja kurja, etten tiennyt miten minun piti siinä tilanteessa toimia. Ahdisti niin paljon, että teki mieli paeta. Jonnekin kauas pois, ongelmia ja huolia karkuun.
Säikähdin olotilaani, sillä en ollut ennen ikinä kokenut mitään vastaavaa. Hassua, eikö? Olin ollut kuukausia sairaalassa, saanut rankkoja hoitoja, kestänyt kaksi kantasolusiirtoa mutta tämä ahdistuskohtaus oli ensimmäinen laatuaan. Silloin, kun kaikki oli oikeastaan aika hyvin. Miksi? Mikä tämän kohtauksen aiheutti?
Rupesin pohtimaan kaikkia niitä pieniä asioita, jotka ahdistivat/jännittivät, ja loppujen lopuksi lista oli sen verran pitkä, että ahdistuskohtaus tuntuikin jo ihan ymmärrettävältä.
Miksi stressaan jostain niinkin turhasta kun aamuvuorosta? Tai siitä, että poikaystävä lähtee työreissuun? Tuleehan se sieltä takas. Pääsykokeeseen on vielä aikaa lukea ja olen pysynyt aika hyvin aikataulussa. Kavereita en näe melkein ollenkaan, mutta he varmasti ymmärtävät, että minun täytyy lukea. Salille en ehdi mennä, mutta sekään ei ole maailmanloppu. Pääsykokeen jälkeen voin käydä siellä vaikka joka päivä.
Jonkun täytyy nyt ravistaa mua ihan kunnolla. Sanoa että ”NYT HEI, keskity!”. Onneksi elämästäni löytyy siskon ja vanhempien lisäksi eräs ihana henkilö, joka aina niin kärsivällisesti ja suorasukaisesti jaksaa palauttaa minut maanpinnalle. Kiitos, rakas.
Mihin mä tällä turhalla stressaamisella pyrin?! Mihin haluan suunnata energiani? Haluanko tosiaan velloa huonossa olossa ja itsesäälissä ja ajatella että voisin olla parempi? Parempi kaveri, parempi salillakävijä, parempi opiskelija.. Voisin muutenkin olla kaikessa täydellinen, puhua ranskaa ja omistaa vaikka röntgenkatseen.
…tai sitten pitää jalat maassa ja arvostaa kaikkea sitä, mitä minulla on. Olenhan aika helkkarin onnellinen tyyppi.
