vaadimmeko toisilta liikaa

Olen viime aikoina kuullut liian monen suusta siitä, kuinka maailmassa ei enää ole hyviä kumppaniehdokkaita. Niitä etsitään epätoivoisesti kaikkialta, kaikin mahdollisin keinoin, mutta lopputulos on kuitenkin surkea. Ja aina se vika löytyy toisesta. Peiliin katsominen kun tuntuu olevan liian vaikeaa. Kukaan ei ole tarpeeksi hyvä. Surullisinta siinä on se, että kivoillekaan tyypeille ei anneta mahdollisuutta. ”Ei-niin-hyvä” ensivaikutelma tai vaikkapa vääränlaiset kengät voivat pilata kaiken.

Mutta ihmiset hyvät, ei henkilöä voi tuomita jonkun pienen vian takia, eihän? Jos aluksi uusi tuttavuus vaikuttaa mahtavalta, mutta päätyykin kertomaan älyttömän huonon vitsin, ei vielä kannata heittää kirvestä kaivoon. Mahdollisuuden antaminen ja paremmin tutustuminen voi olla ratkaisu tähän niin yleiseen ”en löydä ketään normaalia” -ongelmaan.

Uskokaa pois, mun rakas poikaystävänikin on heittänyt tyhmiä vitsejä (ja jatkaa sitä edelleen), mutta minulle hän on täydellinen mies enkä voisi parempaa toivoakaan. En tiedä mitä tekisin, jos yhden tuollaisen hölmön vitsin takia olisin tehnyt johtopäätöksen että hän on ihan väärä tyyppi mulle.

Pointtini oli vaan siinä, että meistä kaikista löytyy pieniä ”vikoja”. Valitettavasti maailmasta ei löydy kenellekään valmiiksi täydellisesti sopivaa tyyppiä. Kukaan ei ole täydellinen, mutta jos ne kaikista isoimmat ja tärkeät asiat ovat kondiksessa, pienistä jutuista ei kannata välittää. Sitä paitsi, ainahan niistä voi keskustella ja tehdä kompromisseja.

Minusta ajatus siitä, että jokaiselle on olemassa vain se yksi ”ainoa oikea” on naurettava. Uskon, että jokaiselle on olemassa muutamakin kelpo ehdokas, jos vaan jaksaa ottaa selvää, että millainen kaveri tuo oikein on. Tällä en tietenkään tarkoita sitä, että kaikkia vikoja pitää katsoa sormien läpi ja esimerkiksi tyytyä huonoon kohteluun.

Tarkoitan, ettei kannata asettaa sitä rimaa järjettömän korkealle, vaan olla avoin uusille kokemuksille.