Joskus pitäisi muistaa armahtaa itsensäkin

Aina välillä, kuten tänään, iskee thaireenien kanssa pieni itsetuntokriisi. Meillä on mahtava porukka ja vielä mahtavampi valmentaja, vika löytyy mun korvien välistä. Mä haluaisin olla paras. Lyödä ja potkia koko tunnin kuin heikkopäinen, enkä hengästyä kertaakaan. Jotain olympiatasoa. Sitten mua ärsyttää, kun mä en ole. Mä olen harrastanut thainyrkkeilyä tammikuusta ja välillä on ollut jopa 5kk tauko sairastelun ja työn takia, joten en loogisesti voikaan olla mitään olympiatasoa. 

Meillä treenataan oman jaksamisen ja kropan mukaan. Sillä tavalla, että treeni on hauskaa. Mutta tietenkin treenataan myös kovaa. Musta vain välillä tuntuu, että oon kaikista huonoin siellä, enkä jaksa yhtään ja mistään ei tule mitään. Kai se tosiaan johtuu siitä, että kun mä haluaisin olla paras. Haluaisin saada lyönteihin ja potkuihin kunnolla voimaa, että se tuntuisi kunnolla vastapuolella. Sitähän saa treenaamalla. Oon vain kärsimätön luonne, haluaisin olla vahva hetinytpaikalla ja PT-treenin tuloksetkin haluaisin saada hetinyt näkyviin, vaikka tiedänkin että viikossa ei mitään 40 kiloa pudotella.

Mietin tätä asiaa aamulla ja selitin itselleni peilin edessä, että treenistä on joka tapauksessa hyötyä, vaikka en olisikaan se tiimin paras ja olympiatasoa. Pääasia, että käyn siellä ja mulla on hauskaa. Kehityn koko ajan ja kuka tietää, ehkä mä joskus olen riittävän hyvä tässä. Välillä iskee niitä oloja, ettei se hyödytä mitään, mutta kyllä sen on huomannut tässä vuoden aikana, että kehitystä positiiviseen suuntaan on tapahtunut.

Pitäisi vain muistaa tuo joka kerta, kun iskee tällainen treenikriisi.