Perjantaina on ollut kummallinen känkätyspäivä. Mikään ei ole ollut hyvin, treeni on ihan pepusta, mikään ei onnistu ja oon ihan huono ihan kaikessa, mökömökövalivali. Päivän treenit jäi muutenkin välistä, koska jouduin poikkeamaan sairaalassa saattajan roolissa. Tällaiselle lääkärikammoiselle ihmiselle se toimi oivana pelkoterapiana.

Treenin (ja kaiken muunkin) suhteen kiukutti oikein urakalla. Kyllästyttää, että kahdessa kuukaudessa ei näy minkäänlaista muutosta, ainakaan kunnollista. Oon ihan varma, että teen jotain väärin ja sitten iskee sellainen ”Arvasin saatana, tästä mitään tule” -fiilis ja tekee mieli kömpiä peiton alle mököttämään. Vittuakos sitä mitään tekee, kun ei mitään hyötyäkään ole.

En mä osaisi kuitenkaan olla treenaamatta. Pidän tästä ja onhan tästä nyt kuitenkin paljon enemmän hyötyä, kuin sohvalla istumisesta. Eikä se tule hetkessä. Tiedän, että esimerkiksi käsissä näkyy enemmän muotoa kuin aiemmin, poskiluun alla rupeaa näkymään selkeä varjo (jota luulin ensin mustelmaksi…) ja paikkoja on silottunut sieltä ja täältä.

Kehonkoostumusmittauksessa ei kuitenkaan näkynyt mitään muutosta, paino ei ollut laskenut grammaakaan, niin se ärsyttää / ahdistaa / stressaa. Tiedän, että jos otan tästä liiallisen stressin, se ei ainakaan auta asiaa ollenkaan. Pitäisi myös olla vertaamatta itseään muihin. Tiedän tyypin, joka elää hyvin kurinalaisesti, laskee kalorit ja heittää aamurahkansa sekaan varmaan kymmentä erilaista lisäainetta. Elämässä on treeni ja kalorien lasku. Se ei taas ole mun tieni. Mä itse pyrin saamaan säännöllisen ja terveellisen ruokarytmin mahdollisimman luonnollisin eväin. Onhan mullakin välipalana silloin tällöin proteiinipatukka ja treenin jälkeen palautusjuoma, mutta en murskaa kymmentä tablettia aamurahkani sekaan tai laske kaloreita. Syön pieniä annoksia sen viisi kertaa päivässä, hyvä tulee.

Ja eiköhän tämä treenikin tästä. Tarvitsisin vain taas niitä onnistumisen tunteita, eli kiloja miinukselle.