Matkaajan terveiset

 Helsinki-Vantaan lentokentällä tunnen mahan pohjassa perhosia, kaikki tuttu ja turvallinen jää nyt taakse. Äiti ja veli jäävät vilkuttamaan, kun astun turvatarkastukseen. Hermoilen hieman mihin minun pitää lentokentällä mennä, mutta lopulta pääsen istumaan lentokoneeseen ikkunan viereen.  Katselen kun haikeana, kun lennämme Suomen yllä, kunnes sitä ei enää näy.

Saavuttuani Amsterdamiin minun tulee löytää matkalaukkuni: mikä ei ole helppoa sillä Amsterdamin lentokenttä on valtavan suuri. Lopulta päädyn kysymään eräältä virkailijalta apua englanniksi. Yllätyksekseni minua ei jännitä puhua englantia, vaikka en koskaan ole ollut kovinkaan hyvä siinä. Löydän laukkuni ja lopulta myös hotperheeni , jotka odottavat minua kukkakimpun kera.

Seuraavana päivänä pääsen tutustumaan Amsterdamin keskustaan. En ole ikinä nähnyt mitään niin viehättävää kuin pienet kanaalit ja piparkakkutaloilta näyttävät rakennukset. Rakastun ensisilmäyksellä kaupunkiin! Ihmiset juttelevat toisilleen, vaikka eivät tunne tosiaan: miten suloista! Pyöriä on lukemattomasti, en edes osaa kuvailla miten paljon niitä täällä on, kaikki kulkevat nimitäin pyörällä, jopa miehet puvuissa ja naiset eleganteissa mekoissaan. Kerrassaan viehättävää!

Tänään minulla on vapaapäivä, joten pääsen tutustumaan vielä tähän kiehtovaan kaupunkiin ja saatan saada blogiini jopa kuvia, jos hyvin käy : ) Siihen asti see you  later alligator!

 

Suhteet Oma elämä Mieli Höpsöä

Mitä jos …

Tähän päivään asti olen ollut kuin rakastunut teinityttö, jonka mahanpohjassa ihanasti kuplii. Rakkauden kohde on niin ihana ja arvaamaton, ehkä jopa vähän villi että pää menee pyörälleen.  Olen rakastunut Amsterdamiin, vaikken tunne sitä. En sen syvintä olemusta, saati sitä mitä se minulle tarjoaa tai on tarjoamatta.  Olen saanut elää ihanan sokerista jännittävää aikaa haaveillen rakkauteni kohteesta, kunnes tänään minusta tuntui kuin olisin pudonnut avantoon.  Syödessäni aamupalaa pelko valtasi mieleni.  Aloin ajattelemaan MITÄ JOS..?

 Mitä jos hostperheeni ei pidäkään minusta? Mitä jos myöhästynkin lennolta? Mitä jos kukaan ei halua tutustua minuun? Mitä jos minulla on koko ajan masentunut olo? Mitä jos Suomessa kaikki unohtavat minut? Ja kaikkein naurettavin ajatus mitä mieleeni vielä tuli: Mitä jos tulee maailmaloppu ja kuolen erossa perheestäni? Siinä minä yksinäni aamupalaani syödessä lähestulkoon itkin, kunnes päätin että en yksinkertaisesti halua ajatella noin. Sanoin itselleni että ”Nyt hyvä ihminen ryhdistäydy! Kukaan ei voi luvata sinulle mitään varmaa, mutta se on varmaa että tulisit katumaan koko loppuelämäsi, jos et nyt lähtisi ja toteuttaisi unelmaasi”.

 Hetken siinä pohdittuani tajusin että elämä on yhtä riskiä, koskaan ei tiedä mitä käy. Ihan yhtä hyvin huomenna voin jäädä tutulla kotitielläni auton alle tai saada hirveän allergisenreaktion lempisuklaastani. Elämää ei voi suunnitella koskaan kokonaan, sitä voi vaan päättää mihin suuntaan sen haluaa menevän, ja minun suuntani on nyt Amsterdam.

Muutaman kerran olen vielä tämän päivän aikana saanut näitä ”Mitä jos”- ajatuksia, mutta olen antanut niiden mennä ohi korvien. Sillä päätin että nyt keskityn vain hyviin ja positiiviiin ajatuksiin!

 

 

Suhteet Oma elämä Mieli