Tähän päivään asti olen ollut kuin rakastunut teinityttö, jonka mahanpohjassa ihanasti kuplii. Rakkauden kohde on niin ihana ja arvaamaton, ehkä jopa vähän villi että pää menee pyörälleen.  Olen rakastunut Amsterdamiin, vaikken tunne sitä. En sen syvintä olemusta, saati sitä mitä se minulle tarjoaa tai on tarjoamatta.  Olen saanut elää ihanan sokerista jännittävää aikaa haaveillen rakkauteni kohteesta, kunnes tänään minusta tuntui kuin olisin pudonnut avantoon.  Syödessäni aamupalaa pelko valtasi mieleni.  Aloin ajattelemaan MITÄ JOS..?

 Mitä jos hostperheeni ei pidäkään minusta? Mitä jos myöhästynkin lennolta? Mitä jos kukaan ei halua tutustua minuun? Mitä jos minulla on koko ajan masentunut olo? Mitä jos Suomessa kaikki unohtavat minut? Ja kaikkein naurettavin ajatus mitä mieleeni vielä tuli: Mitä jos tulee maailmaloppu ja kuolen erossa perheestäni? Siinä minä yksinäni aamupalaani syödessä lähestulkoon itkin, kunnes päätin että en yksinkertaisesti halua ajatella noin. Sanoin itselleni että ”Nyt hyvä ihminen ryhdistäydy! Kukaan ei voi luvata sinulle mitään varmaa, mutta se on varmaa että tulisit katumaan koko loppuelämäsi, jos et nyt lähtisi ja toteuttaisi unelmaasi”.

 Hetken siinä pohdittuani tajusin että elämä on yhtä riskiä, koskaan ei tiedä mitä käy. Ihan yhtä hyvin huomenna voin jäädä tutulla kotitielläni auton alle tai saada hirveän allergisenreaktion lempisuklaastani. Elämää ei voi suunnitella koskaan kokonaan, sitä voi vaan päättää mihin suuntaan sen haluaa menevän, ja minun suuntani on nyt Amsterdam.

Muutaman kerran olen vielä tämän päivän aikana saanut näitä ”Mitä jos”- ajatuksia, mutta olen antanut niiden mennä ohi korvien. Sillä päätin että nyt keskityn vain hyviin ja positiiviiin ajatuksiin!