Viimeinen kuukausi Suomessa
Päivitän blogiani ensimmäistä kertaa, miten jännittävää! Huomattavasti jännittävämpää on kuitenkin se, että muutan puoleksi vuodeksi Amsterdamiin.
Olen yläasteikäisestä asti unelmoinut ulkomailla asumisesta, tosin silloin yläasteikäisenä kuvittelin että siellä ulkomailla VAIN biletetään, kun ei ole vanhempia vahtimassa. No, todellisuus ja mielikuvat eivät aina kohtaa. Au pairilla on sen verran vastuuta että holtiton bilettäminen ei onnistu, enkä usko että Suomessa odottava miesystävä siitä erityisemmin tykkäisi. Hienointa on kuitenkin se että pääsen tutustumaan uuteen kulttuuriin ja uusiin ihmisiin!:)
Olen todella innoissani lähdössä matkalle, mutta toisinaan minusta tuntuu että olen itsekäs. Jätänhän Suomeen perheen, kaverit, miesystävän ja unelmieni opiskelupaikan. Elämäni Suomessa on niin hyvin kuin nuoren neitokaisen elämä voi olla, ja siksi tuntuu tuhlaukselta ottaa siitä puolivuotta taukoa. Uskon tosin arvostavani läheisiä ja elämää Suomessa vielä enemmän kun tulen takaisin. Onneksi miesystävä on armeijan hoivissa saman verran, kun minä huitelen maailman tuulilla, niin ei tarvitse tuntea syyllisyyttä siitä että jättää rakkaansa Suomeen yksin ikävöimään. Niin kuin äitini sanoi: välillä on oltava itsekäs että unelmat toteutuva!
Ainoa asia mikä minua huolestuttaa on I-K-Ä-V-Ä. Miten kestää olla erossa ihmisestä, jota rakastaa maailman eniten? Entä perheestä, joiden kanssa on elänyt suurimman osan elämästään saman katon alla? Älkää naurako, mutta varmasti tulen ikävöimään myös kissaani:)! Kuulostaa hupsulta, mutta uskon että niin tulee käymään. Välillä myös pohtii että eivät kai ne ystävät muutu sen puolen vuoden sisällä, kun jokainen on täydellinen jo nyt omalla ihanalla tavalla. Luojan kiitos nykypäivänä on skype, facebook ja sähköposti, joilla pitää ilmaiseksi yhteyttä, vaikka joka päivä rakkaisiinsa. En tiedä miten au pair vuoteni olisi onnistunut kaksikymmentä vuotta sitten. Onneksi on vielä kuukausi halia ja tavata rakkaita! Kohta lopetan työni, joten minulla on kolme viikkoa aikaa nähdä ystäviäni ja sukulaisiani niin paljon, kuin sielu sietää… ja niin aionkin tehdä. Tietenkin osa aika menee matkavalmisteluja tehdessä, mutta uskon että aika riittää silti.
Ja vielä viimeisenä blogini tavoitteet:
aion kertoa rehellisesti miltä tuntuu asua ”yksin” ulkomailla, miten ikävää kestää ja toivon mukaan myös helpottaa, jonkun toisen päätöstä lähteä au pairiksi.
Tunnustetaan: pohdin myös sitä kerronko sukulaisille, ystäville ja kavereille blogistani. Siinä olisi se hyvä puoli, ettei tarvitsisi ihan jokaista liikettä raportoida koko suvulle ja ystäväpiirille. Se myös on etuna että blogin kautta heille välittyisi todelliset tunteeni, mitkä pikapuhelun aikana on mahdotonta välittää. Kenties se helpottaisi heidänkin ikävää?
Joka tapauksessa: Auf Wiedersehen, Pet
Ps. Opettelen vasta bloggaamista, joten sallikaa pienet erheet :)