Elämisen vaikeus

Oon huomannu, että tulee kausia, jolloin masentaa todenteolla. Ja syytä en tiedä miksi, olisko kenties joku hormonaalinen? Jokatapauksessa tänään taas on ollut hyvin masentavaa. Eikä siihen ole mitään yksittäistä syytä, vaan kaikki asiat elämässä tällä hetkellä on vaan masentavia. Tai en tiä onko nää päivät/kaudet masentavia, vai alkaako sitä liikaa sitten miettiin tätä elämän todellisinta ideaa. Mulla ainakin on mielessäni paljon sellaisia kysymyksiä mun omasta elämästä, johon kukaan ei osaa vastata tyydyttävästi ja paljon sellaisia asioita, joita kukaan ei tunnu ymmärtävän just niinkun mä ne ymmärrän. Tänään mua on mietityttäny eniten epäreiluus ja se, miten jotenkin aina olen yksin. Tänään on mietityttäny myös sopeutuminen uuteen työhön.

 

 

Haettiin samasta talosta suurempaa asuntoa pari viikkoa sitten kuben kanssa. Talossamme on 18 asuntoa ja kyseessä on pieni vuokrayhtiö. Vapautuneet asunnot menevät ensin pelastuksenlaitoksen sisäiseen hakuun. Jos kukaan sieltä ei halua asuntoa, kämppä menee yleiseen hakuun. Noh emme saaneet kämppää, vaikka kyseessä olisi ollutkin asunnon vaihto talon sisällä. Naapureiden kanssa kun tässä on asiasta jutellu, on tullu ilmi, että meidän olisi pitänyt saada se kämppä, koska jokatapauksessa tästä talosta olisi vapautunut asunto… Ja niin se on mennyt ennenkin. Muunmuassa pari kuukautta sitten. Mutta eipä meidän kohdalla. Turha tästä on enää mihinkään soitella ja kysellä, ei se asia mihkään enää muutu. Epäreilua!!!! Ja kiukuttaa todella. Ja tää asia kiukuttaa siksi niin paljon, kun tässä elämässä aika moni asia on omalla kohdalla EPÄREILUA! Ja tämäkin asia on vaan meidän isännöitsijän ”kämmi”, eikä siks epistä, et musta vaan siltä tuntuu. 

Tänään oon miettinyt mun uutta työtäkin. Aloitin pari kuukautta sitten uudessa työssä. Työ on samaa, mutta täysin uudet kuviot tietenkin. Pienestä viiden hengen paikasta sellaseen 70 hengen paikkaan. Tuntuu siltä, että aina uudessa yhteisössä asiat mun osalta menee samallalailla. Mulla on ollut elämäni aikana monta mahdollisuutta alottaa ihan puhtaalta pöydältä kaikki. Koulukiusattuna ala-asteelta yläasteelle vaihto, siellä kiusaamisen takia luokan vaihto, lukio, eka työ, toka työ ja nyt kolmas työ. Nyt jotenkin näin aikuisena tajuan sen, että mun on vaikea sopeutua uusiin yhteisiöihin. Todella vaikeaa! Syynä on varmasti lapsuudessa ja nuoruudessa koettu kiusaaminen ja siitä seurannut huono itsetunto. Nyt kun mietin sitten tän uuden työpaikan suhteen asioita niin mää oon vaan aika vahva ja voimakastahtoinen ihminen. Mä tiedän mitä mä haluan mun työltä ja pyrin tavoitteisiini kaiken aikaa. Huokuuko se musta jotenkin niin voimakkaasti, koska en ainakaan uusien ihmisten kanssa ole millään tavoin verbaalisesti ainakaan mitään sitä, mitä oikeasti olen.? Kuitenkin olen hirveän ujo ja hiljainen uusissa tilanteissa. Kun pomon kanssa kirjotin työsopimusta, molemmat tiedettiin mikä on homman nimi. Eihän nää mun työkaverit tiedä mikä on mun tavoite työssäni. Yksi suurin ongelmanaiheuttajista on erilaiset toimintamallit. Mullahan oli aivan ihanteelliset lähtökohdat aloittaa työt uudessa paikassa, koska koko konserni oli mulle aivan vierasta. Omaksuisin toimintamallit alusta asti just niinkun pitääkin. Muutaman viikon oltua huomasin kuitenkin, ettei melkein kukaan noudata näitä toimintamalleja. Kukin toimii niinkun parhaalta tuntuu, jotkut on niin rutinoituneita, että kaikki muutos on pahaa.

 
Oon aika hitaasti lämpenevä ihminen. Tarkkailen mielummin hetken aikaa taustalla. Mielestäni olen hyvä ihmistuntija, joten haluan seurata sivusta kunkin ihmisen tyyliä, olemusta, toimintaa jne, että osaan sitten käsitellä asioita kyseisen henkilön kanssa niin, ettei tule väärinymmärryksiä. Sitten kun tulee tällänen tilanne töissä, että joku rutinoitunut kollega tekee nykymallien mukaan ihan päin prinkkalaa ja käskee mun toimia samoin, on mulle tosi vaikeaa sanoa vaan, että ei kun tälleen mua on ohjeistettu että mää teen näin kun pomo sano et näin se tehdään.. Pomolta tulee kiitos, mutta ihme mulkoilut työkavereilta. Miten siinä nyt sitten pitäis olla. 

Olen aika paljon saanut tehdä miten itse haluan, saanut aika itsenäisesti tehdä töitä, onhan mulla jo vuosien kokemuskin. Uuteen taloon kestää vaan hetken päästä sisään. Nyt kuitenkin lauantaina alotin päiväni kuuden muun kollegan kanssa kuudelta aamulla. Työnjohtaja jakoi meidät kahteen ryhmään ja alotimme hommat. Työpäivän puolessa välissä kuitenkin vaihdoin osastoa ja aloin hoitamaan mulle osoitettua tehtävää yksin muualla. Kahvitauko koitti ja nämä viisi tuli samaan aikaan kahville. Olin mennyt jo muutamaa minuuttia aiemmin tauolle. Nämä viisi muuta menivät istumaan ihan toiseen päähän noin 30 hengen pöytään ja yksi tarjosi kahvin kanssa keksejä muille kollegoilleen. Join kahvini yksin loppuun ja menin jatkamaan töitä. Mulle tuli ensimmäistä kertaa tosi paha mieli uudessa työpaikassa. Koska tämän parin kuukauden aikana, olemme jo sen verran tutustuneet toisiimme, että voisi kaikki sen kahvin yhdessä juoda. Ja en vaan saa päästäni kysymystä: Miksi? Mikä mussa on oikeesti vikana? Kun kukaan ei kerro sitä mulle. Tiedän sen, että mä en ole millään tavoin ainakaan puheillani ärsyttänyt näitä ihmisiä. Enkä kyllä työnteollanikaan, koska teen aika usein omiani. Vai ärsyttääkö heitä ylipäätänsä aina uudet? Vai onko ne kateellisia? En kuitenkaan ole sellanen ihminen, joka leuhkisi asioillaan. 

Olen nyt tämän kahden kuukauden aikana saanut kolme parempaa työkaveria. Tulemme juttuun mainiosti. Meillä on samanlainen huumorintaju ja tekeminen on mukavaa. Täähän on ihan mahtava juttu, olen erittäin kiitollinen ja onnellinen heistä!  Kaksi näistä on yli 40 vuotiaita naisia ja yksi on ikäiseni mies. Olen siis 25- vuotias. Mitä mun pitäis tästä ajatella? Onko mussa jotain vikaa, mitä en vaan ite tajua? Vai ollaanko me neljä sitten niin erilaisia verrattuna näihin muihin, että ollaan omillamme? Olishan se kiva tulla kaikkien näiden muiden 64nkin ihmisen kanssa toimeen ja juttuun enemmän tai vähemmän. En haluaisi tässä iässä enää kokea mitään yksin kahvilla istumista.Työ on mulle kuitenkin kaikki kaikessa.  Nää asiat on niin vaikeita mun käsittää että aivot turpoo.

Pointti on siis se, että mulla on hirveä kamppailu oman itseni kanssa aina kun menen uuteen paikkaan. Pitääkö mun olla se oma itseni, se ihka oma itseni, joka on hirveän temperamenttinen, suorasanainen, rehellinen, hieman hulli ja eläväinen? Jonka kanssa on kuitenkin hemmetin helppo olla, avautua, purkautua, nauraa ja heittää läpändeerusta?  Vai pitääkö mun olla sellanen, millasia sielä työyhteisössä ne  muutkin on? Kumpaakin olen tässä elämässä kokeillu ja kumpikaan ei niinkun ole hyvä. Sitten taas toisaalta mietin sitäkin, että mulla on vain yhdellä kädellä laskettavissa ystäviä. Ja nämä ystävät ovat olleet mun elämässä vuosia. Näiden ihmisten kanssa meillä ilmeisesti on se sama punainen lanka. Mut ei mussa hirveesti voi vikaa olla, koska mulla on ysstäviä. Ja mulla on aviomies! Kun joku vaan kertoisi mulle, et missä on vika? Mussa se on, mut mikä/ mitkä ne on, et voisin ratkasta ne? Ei näitä asioita osaa edes kirjottaa mihinkään kun nää on niin solmusia hommeleita että tulee pelkkää töheröö

suhteet oma-elama
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *