Loppukesästä 2012 vihdoinkin muutimme yhteen kihlattuni kanssa. Muutaman vuoden seurustelu oli mennyt askeleen eteenpäin. Oli aika ottaa jälleen seuraava askel, perheen perustaminen! Voi sitä onnen määrää. Kuinka jännittävää ja kutkuttavaa aikaa aloimmekaan elää. Mieheni oli aluksi hieman epäröivä ja ei täysin 100% valmis niin suureen muutokseen, mutta huolettomasti sanoin naureskellen: ” heiii, ei se heti tärppää, mulla on sellanen tunne et oon hedelmätön tapaus. Ja vaikka tärppäiskin, on yheksän kuukautta aikaa valmistautua! hehe.”  Olisiko kannattanut sanoa ääneen noita asioita…?

Minipillerit lopetin samantien syyskuussa 2012. Jo siitä parin viikon päästä avokkini väitti kuinka näytän jotenkin erilaiselta, onkohan tärpännyt, aivan varmaan nyt on, huraa! Se suuri pettymys ja suru, kun ne kuukautiset alkoivat. Ja sitä seuraavat. Ja sitä seuraavat.Aloin syömään vitamiineja, laskemaan tarkemmin ovulaatioitani. Olimme molemmat niin huumassa kuitenkin koko asiasta, että ystävätkin toppuuttelivat ja sanoivat, että kyllä se sieltä sitten tulee kun on tullakseen, jos se asia kokoajan on mielessä niin ei varmaan tule. Kuukautiset alkoivat. Itku ja pettymys.

Kevättalvella 2013 aloin ”tikuttamaan” ja testaamaan ovulaatioita. Alkuhuuma oli hieman laantunut, koska moni, joka asiasta tiesi sanoi, että voi mennä vuosikin kun tärppää, varsinkin kun on pillereitä syönyt. Kehon pitää tottua uuteen hormonitasapainoon jne.  Ensimmäinen puolivuotta oli jännittävää onnellista aikaa, joko nyt. Sekavia tunteita; surua, epätoivoa, kiukkua, pettymystä. Olin varma, että nyt ei kaikki oo niinkun pitäis. Ovulaatiotesteihin sain näkyviin vaan haamuviivoja. Aloimme harrastamaan seksiä melkein kellon tarkasti haamujen perusteella. Tämä ihana asia alkoi kääntyä jo mekaaniseksi pakkopullaksi. Kuukautiset alkoivat. Ja sitä seuraavat. Ja sitä seuraavat. Aloimme asiasta myös riitelemään ja tunneskaalat laidasta laitaan käytiin läpi. Toistemme syyttelyt kuului asiaan tietenkin.

Kuukausien mennessä eteenpäin, en viitsinyt enään testata ovulaatioita, menkööt asia luonnollisesti omalla painollaan. Ei stressata asiasta.Olihan meillä kuitenkin jotain muutakin suurta tulossa; HÄÄT! Aloitimme valmistelut vuotta aiemmin pikku hiljaa. Kävimme töissä, elimme normaalia elämää. Mutta joka ikinen kerta, kun ne kuukautiset alkoivat juuri kellon tarkkaan aikaan, se pettymys, se suru oli aina yhtä voimakas. En vain enää jaksanut siitä nostaa haloota kotona. Jotenkin ajattelin, että luovutan. Ei se lapsen ajattelu sitä raskaaksi tulemista edesauta, eikä negatiivinen olotilakaan. En enää maininnut ovuloinnistakaan avokilleni. Jossain vaiheessa tuli se tunne, että olen ihan yksin asian kanssa. Tuntui, ettei avokkini enää halunnutkaan lasta, ei hän ikinä kysellyt ovulaatioitani tai muutenkaan puhunut lapsen hankinnasta. Antaa olla. 

2014 tammikuussa perheemme sai lisäystä. Seitsemän viikon ikäinen Alli tuli kotiin. Päätimme alkusyksyllä 2013, että hankitaan koira. Ja kyllä sen voi heti myöntää, että ”korvikkeeksi” osin päätimme sellaisen hankkia. Saisimme alitajuntaankin jotain muuta ajateltavaa kuin raskaus, jota ei meille siunata..Olikohan joku pirulainen istumassa olkapäidemme päällä, sillä Allin alkutaipale ei helppo ollut. Pienellä koiralapsella oli paha suolitulehdus, joka selätettiin lopulta vasta toukokuun lopulla. Eläinlääkärikäyntejä, antibioottikuureja, ruokien vaihtelua seurauksineen. Silti olimme ikionnellisia siitä pienestä tuhisijasta. Nyt meillä on pikkuperhe, mistä olimme haaveilleet. Ja tämä tunne ja side on sanoinkuvaamaton, mikä syntyy toiseen olentoon, joka on aivan täysin riippuvainen juuri sinusta. 

Ajan kuluessa tuntui, että kaikki tulee raskaaksi. Muilla elämä menee just niinkun olen halunnut itselläni menevän. Sitten nää ihmiset, joille ei lasta toivoisi missään nimessä, sikiää. Kuten narkomaanit, liian nuoret, alkoholistit jne. Sellaiset ihmiset, jotka eivät pysty kantaamaan vastuuta ihmisolennosta, kun eivät pysty itsestäkään huolehtimaan. Miksi? Miksei me saada lasta? Täällä me haluamme sitä ja olemme valmiita.Sitten on nää, jotka hepuloi parin kuukauden jälkeen ja on maansa myyneitä kun ei tärppää. Onko se mun moka, etten oo puhunut jo silloin asioista tai ottanut yhteyttä lääkäriin? Vai ärysttääkö mua se, että jotkut jo niin aikasessa vaiheessa yrittää tehdä asioille jotain? En tiedä. 

Ja tottakai sukulaiset ja työkaverit ja tutuntutut alkavat kysellä perheen perustamisesta. Vain omat vanhempani ja pari ystävääni tietää mikä on meininki. Se on jännä, että melkein kaikilla on perusolettamuksena se, että se lapsi tulee perheeseemme sit ku me niin halutaan. Tosta noin vaan!Ja on hirveän vaikeaa kertoa tälläisestä asiasta kenellekkään. Läheisin ystäväni kärsii lapsettomuudesta. Sitten kun hän löytää miehen, siellä on pitkä taival myös edessä. Mutta haluaako toisen surua asiasta pahentaa omalla surulla?  En tiedä onko syynä se, että hävettää? Vai syynä se, että muut alkavat säälimään? Sitä ei kaivata, se ei mitään auta. Äitini tirautti kyyneleet pari viikkoa sitten, kun hän surkutteli kohtaloaan. Mitä jos hän jääkin lapsenlapsettomaksi! On siinä kans huolenaihe.Paras tähän mennessä kohdallani on ollut työpaikallani. Laitoin pakasteita hyllyyn, kun eräs vakiasiakas kaupassa huusi kovaan ääneen vitsaillen: ” no ei oo mikään ihmekkään ettei sulla oo lapsia kun oot noin kylmä! ” Aamen.

Nyt on lokakuu 2014. Häitä vietettiin kesäkuussa. Täydellistä. Alli on pian vuoden ikäinen ja terve kasvava hormoniteini. Kesällä orastavan työuupumuksen takia kävin työterveyslääkärillä ja jostain syystä tuli puheeksi tämä LAPSETTOMUUS. Kerroin lääkärille, että kohta on kaksi vuotta yritetty tuloksetta. Lääkäri totesi vain: ” Menkää ilman muuta tutkimuksiin, sillä vikahan selvästi jossain on.” Kyllähän se tiedossa oli joo, mutta se, että sen kuulee jonkun suusta…Irtisanoin itseni pitkäaikaisesta työsuhteesta siitäkin huolimatta, että jäin työttömäksi. Oli aika ottaa hieman happee. Kroppa alkoi antamaan uupumuksen merkkejä, eihän sellainen voisi toista ihmistä kantaa, jos hädin tuskin kantaa itse itseään. Mikä onni kävi, sain töitä ja kuukauden hermolevon jälkeen aloitin energiaa täynnä uudet työt. Oli aika pistää muutenkin asioita järjestykseen ja varasin ajan omalääkärille. 

Eilen kävimme aviomiehen kanssa lääkärissä. Nyt se alkaa. Se taival, mistä olen kuullut paljon, mutten tiedä mitään. Lähetteitä saatiin, sitten tulee lisää lähetteitä. Tunteet on myllerryksessä. Itkua ja epätoivoa edelleen. Olen tottunut ajatukseen, ettei me saada lasta. Se on meidän kohtalo. Meillä on toisemme ja Alli. Nyt kaikki muuttuukin. Jos muuttuu. Olenko valmis ? Oonhan mää valmis, ollu jo kaksi vuotta. Mut oonko mä silti valmis? Me ollaan valmiita. Tämä kulunut kaksi vuotta on ollut lamaannuttavaa ja murheellista aikaa sen osalta. Olemme tukahduttaneet ne asiat mielemme sopukoihin. Nyt ne nostetaan pöydälle ja vielä joudutaan  kertomaan ulkopuolisille niistä. Ja meidän intiimeimmät asiat kolutaan pohjiaan myöten. Alkaako nyt ihana prosessi tavotellen sitä unelmaa, mikä on ollut mahdoton tähän mennessä? Vai alkaako raskas ja pitkä taival sitä unelmaa kohti? Voiko tästä tilanne raskaammaksi enää tulla? Tällä hetkellä elän hyvin epärealistisessa tunteiden sekamelskassa. Mieheni myös. Perus ukkeli, kun ei paljoa puhu ääneen ajatuksiaan, mutta kotona vallitsee erikoinen mietteliäs hiljaisuus.