Anne Swärdin Viimeiseen hengenvetoon

Ensitutustuminen ruotsalaisen Anne Swärdin kirjalliseen tuotantoon tutustuttaa minut myös useamman sukupolven keskellä kasvavaan tyttöön nimeltään Lo. Swärdin läpimurtoteokseksikin nimetyn Viimeiseen hengenvetoon -teoksen keskiössä on Lon ja naapurissa isänsä kanssa asuvan Lukaksen mutkikas suhde, jossa on uhan tuntua kuin ukkosenilmassa, jossa kumpainenkin löytää toisestaan vapautta, rajattomuutta, kokeiluhenkisen kohtalontoverin, ja loppuviimeksi jopa mieltä piinaavan seuralaisen.

“Yhdessä me haisimme palaneelta.”  (s. 150.)

Seitsemänvuotias Lo ja 13-vuotias Lukas tapaavat ensi kertaa tulipalon sammutuksen yhteydessä. Ikäerosta huolimatta he löytävät yhteisen kielen ja kiintyvät toisiinsa tavalla, jota aikuisten on vaikea ymmärtää. Rakkaudeksikin ajan myötä kuvailtava yhteys alkaa rakoilla viimeistään, kun Lo on kasvanut myöhäiseen teini-ikään ja alkaa kaivata poisvievää polkua maailmalle, herätä sisäiseen levottomuuteensa.

Kirja koostuu fragmenteista, joista osa ajoittuu lapsuuteen ja osa aikuisuuteen, jolloin Losta on kasvanut juureton maailmanmatkaaja. Lon on vaikea pysähtyä, olla jouten, oli kyse sitten paikoista tai ihmissuhteista. Hänen aikuisuuttaan värittävätkin siirtymiset paikasta toiseen ennen juurtumista sekä eroottiset seikkailut, jotka on kiire päättää ennen kuin tekee kipeää. Lo on henkilönä ääripäästä toiseen nytkähtelevä: hän on epäluuloinen, tuntee yhtäkkistä pelkoa – ja sitten taas soljuu sulavasti kuin laskeva puro mutkista välittämättä.

“Tunnen oloni kotoisimmaksi silloin kun en ole kotona. En siellä missä tavarani ovat, en siellä missä rakkaani ovat. Voin oleskella missä kaupungissa tahansa ja tuntea samaa yksinäisyyttä. Kaipaan paikkaan jota ei ole.” (s. 89.)

Kirjassa toinen toistaan seuraa lähtemiset, kun ihmiset poistuvat Lon viereltä kuka minnekin ja, kenties, siitä syystä hänenkin on myöhemmin elämässä helppo lähteä. Teos käsittelee surumielisellä sävyllä aikuiseksi kasvamista ja sen aiheuttamia ristiriitaisia tuntemuksia, lähtemistä ja menettämistä, juurettomuutta.

Oman erityisen sävynsä teokseen tuo Lon äiti, joka varoittaa tytärtään rakastumisesta ja itsensä menettämisestä. Äidin halonhakkuu rythmittää monia tapahtumia, eritoten niistä murheellisimpia.

Swärd kirjoittaa varsin taidokkaasti tunnelmaa tihkuvia kohtauksia yllättävien elementtien saattelemana. Läpi teoksen taustalla kytee tulenarka tunnelma, jonka alkukohtaa on vaikea paikantaa. Asioita jätetään sanomatta, tulkinnan varaan, ja lukija onkin välillä varsin omillaan paahteisissa eteläisen Ruotsin maisemissa. Voimakkaat luonnonelementit – tuli ja jää – ovat läsnä monissa käänteissä ja luovat tarinan syrjiin omaa viiltävää, polttavaa tunnelmaansa.

Swärd saa kielellään ja kerronnallaan aivan erityisen paikan sydämestäni. Hän kirjoittaa kiehtovin ilmauksin, jopa hivenen runollisella pohjavireellä, tyylillä josta nautin kirjallisuudessa aina täysin rinnoin. Pysähdyn moniin lauseisiin, tunnen mielihyvää hienosti asetelluista ajatuksista, jotka eivät kuitenkaan tunnu turhan harkituilta. En muista, milloin olisin viimeksi kirjoittanut ylös näin monia sitaatteja lukemastani kirjasta. En voi kuin suositella Viimeistä hengenvetoa.

Oletko lukenut Swärdiä? Mitä kirjaa suosittelisit seuraavaksi?

320 s. | Otava, 2011 | Alkuperäisteos Till sista andetaget, 2009 | Suomennos Katriina Huttunen |  Teos lainattu kirjastosta