Elizabeth Gilbertin Tyttöjen kaupunki

Tyttöjen kaupunki kolmella sanalla kuvailtuna: visuaalinen, rytmikäs ja kevyt. Kas, miten kummallista olikaan tuntea suorastaan vetoa kirjaston pikalainahyllyllä huomioni varastaneeseen Elizabeth Gilbertin uusimpaan teokseen. Keveät lukuromaanit eivät kuulu vakiolukemistooni, mutta teoksen miljööseen minun oli suorastaan pakko päästä: pieneen teatteriin, vieläpä historiallisessa New Yorkissa. Yes, please!

Kirjan kertoja Vivian, tai tuttavallisemmin nuoruuden lempinimeltään Vivvie, muistelee menneisyyttään ja kertoo tapahtumista Angelalle, tavoitteenaan kertoa mitä Angelan isä hänelle merkitsi. Hän palaa muistoissaan tarkalleen ottaen vuoteen 1940, jolloin Euroopassa jylläsi maailmansota, kun samaan aikaan New Yorkissa rakastettiin swingiä, jazzia ja viihdyttäviä revyitä.

19-vuotias Vivian matkustaa hienossa junassa mallasmaitoa lipittäen tätinsä Pegin luokse New Yorkiin saatuaan potkut opinahjostaan. Vivian ei ole kiinnostunut opiskelusta, vaan hän haluaa elää, kokea, nähdä. Sitä kaikkea ja enemmänkin on luvassa Pegin omistamassa Lily Playhouse-teatterissa ja ilon sekä leikkisyyden valtaamassa New Yorkissa. Myöhemmin elämässään Vivian toteaa olleensa hyvä vain kahdessa asiassa, ompelussa ja seksissä. Varsin pian New Yorkiin asettumisensa jälkeen Vivian saakin kaivaa Singerinsä esiin: hän ryhtyy tekemään teatteriesitysten näyttelijöille ja show-tytöille asuja. Elämää rytmittävät juhlat, työläisille suunnatut, samaa kaavaa toistavat revyyt ja tutkimusretket seksuaalisuuteen.

Jonkinlainen taitekohta tarinaan saapuu teatteriin muuttavan näyttelijäpariskunnan mukana. Edna Parker Watson on Vivianin silmissä vaikuttavin ja näyttävin näyttelijätär, jonka hän on milloinkaan nähnyt. Peg kutsuu myös tunnelman sähköistävän aviomiehensä Billyn paikalle ja he alkavat yhteistuumin suunnitella uutta, Ednan sädehdinnälle soviteltua esitystä nimeltään Tyttöjen kaupunki. Esityksen myötä Lily Playhouseen saapuvasta väestä joku löytää inspiraation, joku mustasukkaisuuden ja joku tuhonsa. Edna loistaa esityksen kirkkaimpana tähtenä ja kriitikot antavat kiitettäviä arvioita.

Pian kuitenkin edessä on se kohtalokas ilta, josta ei ole paluuta normaaliin. Kaikkien, eritoten Vivianin, elämät menevät hetkellisesti mutkalle ja siitä alkaen henkilöiden tunnekirjoon lisätään tuskaa sekä kipua. Yleinen tunnelma synkkenee sen jälkeen entisestään maailmansodan laskiessa verhoaan myös Manhattanin ylle. Naiset vaihtavat hameet housuihin, Yhdysvallat lähettävät joukkojaan sotaan ja hääkellot kilisevät kilpaa telakan työkalujen kanssa.

“Saavutettuamme tietyn iän me kaikki kuljemme tässä maailmassa kantaen sisällämme salaisuuksia, häpeää, surua ja vanhoja parantumattomia haavoja. Sydämemme on kipeä ja mutkalla kaikesta siitä kivusta – ja silti me jotenkin vain jatkamme matkaamme.” (s. 363)

Tyttöjen kaupunki on visuaalinen ja rönsyilevä teatteriesitys, joka yhdistelee aamuyöhön asti hikoiluttavaa tanssia, hauskanpitoa rytmittävää musiikkia, helppoja lavasteita. Kykenen vaivatta kuvittelemaan pukuloiston, asujen syvät värit ja kimalluksen, kuulemaan strassien ja cocktail-lasien kilinän, haistamaan teatterin pölyyntyneet ja kulahtaneet pukuhuoneet yliampuvan parfyymipilven läpi.

Kirjassa kuvataan aidontuntuisesti parikymppisen ihmisen mielenmaisemaa: sitä vapautta ja kuolemattomuutta jota nuori ihminen luulee omistavansa – ja hiljalleen näytetään miten tuo harhaluulo särkyy pirstaleiksi. Vaikka teos on puuhkankevyt, hipaisee se sivuillaan myös ystävyyttä, seksuaalivähemmistöjen elämää 40-luvun New Yorkissa, alkoholismia, sodan traumatisoimia mieliä ja aikuiseksi kasvamisen vaikeaa polkua. Ennen kaikkea kirja on tarina Vivianin elämästä.

Teosta oli ihan mukava lukea, mutta siellä täällä olin vaarassa tuntea kärsimättömyyttä. Tähän lähes viiteensataan sivuun olisin haikaillut syvällisempää pureutumista joihinkin henkilöhahmoihin, kuten Vivianin veljeen Walter Morrisiin. Myös ajatus siitä, että tämä 500-sivuinen tarina lähetettäisiin kirjeen muodossa Angelalle, on absurdi ja huvittava. Kielen ja kerronnan osalta välillä ajaudutaan kliseisiin. Mutta kevyenä lukuromaanina tämä varmasti tekee lajilleen kunniaa – enkä voi olla vielä kerran hehkuttamatta upeaa, tarkasti kuvailtua miljöötä, josta lukijana nautin täysin rinnoin.

Joskus kauan sitten luin Gilbertin Eat, pray, love -teoksen ja muistan senkin maalanneen mieleeni harvinaisen voimakkaita kuvia. Sen Gilbert selkeästi taitaa. En ollut myöskään kovin yllättynyt kuullessani, että Tyttöjen kaupungistakin on myyty oikeudet elokuvayhtiölle.

Toisten kirjojen kohdalla kuuntelen niiden tunnelmiin yhdistämääni musiikkia, ja Tyttöjen kaupunki innoittikin minua kasaamaan kokonaisen soittolistan Spotifyyn. Soittolista löytyy täältä ja se sisältää kappaleita electro swingistä jazzstandardeihin sekä vanhoja vuosikymmeniä, tiivistä tunnelmaa henkivää poppia ja soulia.

492 s. | Gummerus, 2020 | Alkuperäisteos City of Girls, 2019 | Suomennos Taina Helkamo |  Teos lainattu kirjastosta